Ole vaiti,
älä katso kohti
Naiset saivat Afganistanissa äänioikeuden aiemmin kuin kaikkialla Yhdysvalloissa. Katukuvassa on näkynyt joskus minihameita, naiset ovat opiskelleet yliopistoissa lääkäreiksi ja toimittajiksi. Nyt afganistanilaiset naiset eivät saa näyttää kasvojaan eivätkä edes puhua ääneen kodin ulkopuolella.
15
MIN
Urheilustadionin nurmi. Naisen sininen burka.
Nainen tuotiin kentälle lava-autolla, naispoliisien saattamana. Sitten hänet käskettiin polvilleen ja ammuttiin tuhansien ihmisten edessä.
Joku kuvasi teloituksesta Kabulin urheilukentällä huonolaatuisen videon, joka levisi laajalle.
Tallenne vuodelta 1999, siitä otetut kuvat ja muut kuvaukset julkisista teloituksista jäivät afganistanilaisten mieleen. Se oli tietysti tarkoituskin. Ne osoittivat talibanin äärimmäisen vallan, kun liike ensimmäistä kertaa johti Afganistania 1990-luvulla.
Enimmäkseen taliban kidutti ja teloitti miehiä. Välillä syynä oli silti nainen. Isä oli antanut tyttärensä käydä koulua, esimerkiksi.
Miesten haluttiin kontrolloivan perheidensä naisia. Vaimoja, sisaria, tyttäriä.
Taliban hallitsi maata viisi vuotta, vuoteen 2001 asti. Sinä aikana naisilta kiellettyjen asioiden lista oli pitkä.
Ei opiskelua.
Ei töissä käyntiä.
Ei liikkumista kodin ulkopuolella ilman saattajaa.
Ei paljasta ihoa näkyvillä.
Ei oikeutta puhua julkisesti.
Monille se tarkoitti viittä pelokasta, tylsää ja ahdistavaa vuotta kotona. Pienistäkin virheistä rangaistiin ankarasti. Kynsilakan käytöstä peukalo saatettiin leikata irti.
Kun taliban palasi valtaan elokuussa 2021, liike ilmoitti muuttuneensa. Tällä kertaa naisilla olisi enemmän oikeuksia.
Kuluneet kolme ja puoli vuotta ovat kuitenkin osoittaneet puheet tyhjiksi. Mihin tahansa saattaa ilmestyä äkkiä siveyspoliisin valkoisiin pukeutuneita miehiä, jotka vahtivat kansalaisia. Sitä, puhuuko nainen liian kovalla äänellä myyjälle. Onko nainen kiellosta huolimatta kahvilassa. Miehet työskentelevät hyveiden edistämisen ja paheiden ehkäisyn ministeriölle.
Valvonta tiukkenee koko ajan.
”Se on kiristynyt ja kiristynyt, ja nyt tuntuu kuin joku puristaisi jo kurkkua”, Afganistanissa syntynyt nainen kuvaa joulukuussa 2024.
Maa on hiukan Ranskaa isompi, mutta lähes kokonaan vuoristoa. Ylänköä, jossa on kuuma kesällä ja kylmät talvet.
Afganistanista haaveiltiin hetken ”Aasian Sveitsiä”, kaunista ja toimivaa matkailukohdetta, kun viime vuosisadalla näytti siltä, että maa voisi olla modernisoitumassa.
Vuoristo on yksi syy siihen, miksi alueella hallitseminen ja toimiminen on vaikeaa. Moni suurvalta on yrittänyt: Britannian imperiumi, Neuvostoliitto, Yhdysvallat.
Maasto on kuin tehty sissisodankäyntiin. Asuinseudut jakautuvat muuallakin usein konservatiiviseen maaseutuun ja liberaalimpiin kaupunkeihin, mutta Afganistanissa jako on jyrkkä.
Se näkyy heiluriliikkeenä historiassa. Viime vuosisadan alkupuolen kuninkaat uudistivat maata. Naiset saivat äänioikeuden aiemmin kuin useimmissa Yhdysvaltojen osavaltioissa, ensimmäinen tyttökoulu perustettiin, huntupakko kumottiin.
Välillä taas uudistuksia peruttiin. Maa ei missään vaiheessa ollut läpikotaisin liberaali, päinvastoin. Vanhat heimokulttuurit pitivät pintansa.
Ja sitten taas: minihameita Kabulissa, elokuvia, yhä enemmän mahdollisuuksia opiskeluun.
Samaan aikaan sodat seurasivat toisiaan.
Vuosituhannen vaihteessa, talibanien jälkeen, länsimaat toimivat maassa 20 vuotta. Sekään ei tarkoittanut rauhaa, vaan arkea rasittivat itsemurhaiskut, ryöstöt ja muu väkivalta.
Whatsapp-puheluun vastaavalla naisella on selvä mielipide siitä, mihin suuntaan asiat ovat muuttuneet talibanin paluun myötä.
Ennen ”kaikki oli hyvin”, enää ei.
Razia ei ole alle kolmekymppisen naisen oikea nimi, mutta hän joutuu varomaan perheensä puolesta.
Hän yrittää kuvata tilannettaan, vaikka se on englanniksi vaikeaa.
Perhe asuu edelleen pohjoisessa Afganistanissa, Razia taas yksin eteläsuomalaisessa kaupungissa.
Hän joutui pakenemaan maasta entisen työnsä vuoksi. Taliban alkoi valtaan paluunsa jälkeen etsiä, pidättää ja tappaa muun muassa poliiseina, toimittajina ja politiikassa toimineita naisia.
Koko perhe on vaarassa Razian vuoksi.
He ovat lisäksi tadžikkeja eli kuuluvat etniseen vähemmistöön. Suurin osa tadžikeista on muslimeita, ja he puhuvat äidinkielenään farsia muistuttavaa tadžikkia.
Uhkailujen vuoksi perhe joutui muuttamaan pois kodistaan, kaupungista läheiseen kylään. He eivät uskalla käydä töissä. Ruokaa saadaan puutarhasta ja sukulaisilta, se vähä mitä saadaan.
Razian sisarusten lapsista pojat käyvät koulussa, muuten perheenjäsenet ovat kotona. Tytöt eivät poistu mihinkään. Asunto on melko pieni, tekemistä ei oikein ole.
”He sinnittelevät, koska muita vaihtoehtoja ei ole”, Razia sanoo. Hän soittelee perheensä kanssa silloin, kun se sähkökatkoilta onnistuu. Kerran, kaksi viikossa.
Razia sanoo ajattelevansa perhettään jatkuvasti.
”Sitä mitä he tekevät juuri nyt, mitä heillä on meneillään.”
Välillä he salaavat vastoinkäymisiä. Jos joku on sairastunut, esimerkiksi.
He eivät halua huolestuttaa Raziaa, eikä hän heitä. Siksi on vaikea välillä olla rehellinen.
Razialla ei ole töitä Suomessa. Hän yrittää opiskella kieltä, mutta keskittyminen on perheen vuoksi vaikeaa.
”Se on tuskallista ja ärsyttävää. Olen myös kärsinyt masennusoireista.”
Välillä Razia on yhteydessä myös ystäviinsä. Kaikkien kuulumiset ovat samanlaisia, kaikki vaikuttavat masentuneilta.
Perheenjäsenet eivät enää naura tai hymyile videopuheluissa.
Joskus he tosin yrittävät minun vuokseni, Razia sanoo.
Runsaat kolme vuotta sitten perhe juhli ”kaikkea”. Syntymäpäiviä, mitä vain. Nyt ei enää mitään.
Tuntuu yksinäiseltä. Suomessa on muitakin Afganistanista paenneita naisia, mutta suurin osa asuu perheensä kanssa.
Suomalaisille kriisi taas on etäinen, vaikka siitä tiedetään.
”Ehkä he tajuavat, että kärsin jollakin tavalla. Mutta eivät, miten pahasti”, Razia sanoo. Ja yrittää selittää:
”Tiedätkö sen, kun läheinen kärsii, mutta häntä ei voi auttaa?”
”Vaikka on itse suurin syy tilanteeseen. Eikä siltikään pysty”, hän sanoo ja tarkoittaa työnsä aiheuttamaa uhkaa.
”Se tuntuu hirveältä.”
Välillä perheenjäsenet tulevat Razian uniin. Itkevät peloissaan, pyytävät apua.
”Enkä unissakaan pysty auttamaan heitä.”
Taliban on maan etnisen enemmistön, paštujen liike. Se on ammentanut ideologiansa sharia-lain lisäksi paštujen heimosäännöstöstä, Pashtunwalista.
Tärkeää on muun muassa oma heimo, kunnia ja vieraanvaraisuus. Kunniaa suojellaan kostolla, verikostollakin.
Liikettä johdetaan Kandaharista, jonne on Kabulista yli 500 kilometriä. Kaupunki on etelässä, ja siellä asuu yli puoli miljoonaa ihmistä. Myös liikkeen johtaja, mullah Hibatullah Akhundzada. Hänestä ei ole julkaistu montaa kuvaa, mutta yhdessä hän katsoo valppaana kohti. Valkoinen turbaani, kihartuva parta.
Puhelinkin on hänelle liian moderni laite, väitetään.
Talibaneille hyvä nainen on ensisijaisesti äiti. Paratiisi on äidin jalkojen juuressa, sanotaan. Muuten nainen on epäilyttävä ja taipuvainen syntiin.
Tiukat rajat ennaltaehkäisevät rikkeitä. Siksi tarvitaan kaksi käytännössä erillistä maailmaa, toinen naisille ja toinen miehille.
Liike haluaa iskostaa oppinsa jo pikkupoikiin. Heidät kerätään noin kuusivuotiaina uskonnollisiin kouluihin, madrassoihin. Usein asumaan. Äideistä ja siskoista tulee etäisiä, elämässä on vain miehiä.
Käytännössä moni talibaneista tietää tuskin mitään seksuaalisuudesta tai ihmisen lisääntymisestä.
Suomalaistoimittajat Katri Merikallio ja Roosa Himma haastattelivat vuonna 2024 julkaistuun kirjaansa kabulilaista gynekologia, jonka klinikkaa taliban jatkuvasti valvoo. Klinikalla tarjotaan muun muassa vauvojen terveystarkastuksia.
Gynekologin mukaan osalle liikkeen miehistä perusasiat pitää selittää yhä uudestaan ja uudestaan.
Toimiston seinät ovat keltaiset, on iltapäivä. Sekä Suomessa että Kabulissa, aikaero on vain kaksi ja puoli tuntia.
Videopuheluun vastaa projektijohtaja Julia P. García Zamora, joka edustaa Lääkärit ilman rajoja -järjestöä. Se on toiminut Afganistanissa 1980-luvulta saakka.
Klinikoita on useassa eri maakunnassa, vastaanottoja pidetään vuosittain yli satatuhatta ja kirurgisia toimenpiteitä tehdään noin 15 000. Eniten hoidetaan äitejä, lapsia ja tapaturmien aiheuttamia vammoja.
Klinikat ovat kaupungeissa, kaukana maaseudulla asuvista. Matkat ja hoito maksavat usein liikaa. Yhdeksän kymmenestä afganistanilaisesta elää köyhyysrajan alapuolella, maassa kuollaan nälkään koko ajan.
On joukko, joka on kasvanut: late arrivals. Viime hädässä tulijat.
”Silloin emme pysty enää tekemään kovin paljon”, García Zamora sanoo.
Järjestö tilastoi, moniko lapsista kuolee vuorokauden sisällä saapumisesta. Yhdellä klinikoista esimerkiksi viime tammikuussa yksi tai kaksi sadasta, joulukuussa jo neljä.
Välillä videopuhelun ääni kuuluu huonosti, yhteys katkeaa hetkeksi kokonaan. García Zamora levittelee käsiään, tätä sattuu.
Rahaa tarvittaisiin lisää. Sitä on kuitenkin vaikea saada.
Yksi suurimmista ongelmista liittyy henkilökuntaan. Iso osa on paennut maasta.
Sen lisäksi joulukuussa 2024 taliban kielsi kaiken naisten lääketieteellisen koulutuksen. Se tarkoittaa, ettei uusia naispuolisia kätilöitä, hammashoitajia, sairaanhoitajia tai laboratoriohoitajia enää tule.
Lääkäriopinnot taliban kielsi jo aiemmin, vuonna 2022.
Naisia tarvittaisiin, koska vain he saavat hoitaa muita naisia.
Työntekijöiden saaminen sairaaloihin on nyt jo vaikeaa, pian mahdotonta. Todellinen kriisi ei ole missään kymmenen vuoden päässä, García Zamora sanoo, vaan jo vuoden, parin sisällä.
Vajetta ei voida paikata ulkomaisilla avustustyöntekijöillä. Tarve on liian suuri. Valtaosa järjestönkin työntekijöistä on paikallisia, ulkomaalaisia on vain runsaat sata.
”Me tarvitsemme naisia”, hän toistaa. Muita ratkaisuja ei ole.
Käytännössä taliban on sulkemassa puolet väestöstään kokonaan terveydenhuollon ulkopuolelle.
Osa on jo suljettu.
Se, onko mahramia, määrittää kaikkea. Onko toimeentuloa, saako hankittua puhelinliittymän, pääseekö tarvittaessa leikkaukseen.
Mahram eli holhooja on yleensä isä, veli tai poika. Ei serkku, serkkujen kesken solmitaan avioliittoja.
Arjessa jokainen nainen tarvitsee talibanin sääntöjen vuoksi miestä. Siitä huolimatta, että maa on täynnä leskiä.
Mahramin merkitys korostui entisestään syksyllä, kun uusia kieltoja julkaistiin.
Naisen ääni on niiden mukaan awrah, piilossa pidettävä. Se ei saa kuulua televisiossa tai radiossa. Ei kadulla, ei julkisilla paikoilla. Naisen puhetta tai laulua ei saa myöskään kantautua ulos ikkunoista.
Lisäksi kasvojen pitää olla peitettyinä julkisella paikalla.
Mediat ympäri maailmaa uutisoivat puhekiellosta.
Talibanin mukaan kyseessä oli väärinkäsitys.
Hyveiden edistämisen ja paheiden vastustamisen ministeriön edustaja Saiful Islam Khyberin mielestä tulkinta oli ”aivoton” ja ”epälooginen”. Niin hän sanoi uutistoimisto AFP:n mukaan.
Naiset saisivat Khyberin mukaan jatkossakin julkisesti puhua, mutta vain keskenään – ja toki moskeijassa vain elehtiä.
Arjessa afganistanilaisten on vaikea tietää, mikä todella on kiellettyä. Voidaanko naisten juttelusta joka tapauksessa rangaista? Saako mahramille puhua kadulla? Voiko sen tehdä vahingossa liian lujaa?
Sama koskee muitakin kieltoja. Ne vaihtelevat maakuntien välillä.
Osin kyse on tuurista ja mielivallasta.
Viisi eri puolilla maata asuvaa naistoimittajaa kertoi Suomen Kuvalehdelle sähköpostitse, miten äärijärjestön määräykset näkyvät heidän arjessaan.
Kabulilainen 29-vuotias nainen kirjoittaa tervehtineensä kerran lankoaan kotiovellaan.
Talibanin edustaja näki tervehdyksen ja alkoi huutaa niin, että se kuului läheisille kujille ja naapuritaloihin. Hän halusi viedä naisen ja langon poliisiasemalle.
”Tällaista tapahtuu kaikkialla.”
Naiset eivät myöskään enää saa katsoa suoraan kohti perheen ulkopuolisia miehiä.
”Sitä on vaikea välttää, erityisesti tungoksessa”, yksi naisista kirjoittaa. Seurauksena katseesta voi olla nuhtelu, uhkailua tai rangaistus.
Haastateltavat kuvaavat burkan käyttöä vaikeaksi. Puhe ei meinaa kuulua, helmaan meinaa kompastua. Moni kirjoittaa, että lämpötila kankaan alla nousee välillä sietämättömäksi.
”Käytin burkaa kesällä, ja kaikkialle kehooni nousi rakkuloita.”
Yksi uusimmista kielloista on se, että ikkuna tulee peittää, jos siitä voi näkyä naisia.
YK:n mielestä tilanteeseen pitäisi suhtautua sukupuolten välisenä apartheidinä. Siitä huolimatta, että sortojärjestelmä on tosiasiassa vielä ankarampi.
Näyttelijä Meryl Streep piti syksyllä puheen YK:n yleiskokouksessa. Hän sanoi, että kissalla on Afganistanissa enemmän oikeuksia kuin naisella.
”Kissa voi istua ulkona ja tuntea auringon kasvoillaan, jahdata puistossa oravaa.”
Streep jatkoi, että sama pätee oravaan. Taliban on kieltänyt naisilta myös pääsyn puistoihin.
Kieltoja ei ole hyväksytty ilman vastarintaa. Taliban on tukahduttanut julkisia protesteja pidättämällä, kiduttamalla ja tappamalla.
Edelliseen valtakauteen verrattuna uutta on teknologinen valvonta, joka kehittyy koko ajan. Videokameroita on jo vähän, mutta järjestö rakentaa kaupunkeihin vielä kattavampaa valvontaa ja tekee yhteistyötä Kiinan kanssa.
Ihmiset ovat silti sitkeitä. Niin kuin koulussa, josta Aziza Hossaini kertoo. Hän on syntynyt Afganistanissa, mutta asunut Suomessa 20 vuotta. Hossainilla on oma yritys, joka tarjoaa muun muassa konsultointia maahanmuuttoon ja kotouttamiseen liittyvissä asioissa.
Hän on seurannut synnyinmaansa politiikkaa pitkään. Ja auttanut.
Tieto on levinnyt somessa. Siksi hän sai talibanin paluun jälkeen viestin maan keskiosassa asuvalta opettajalta.
Mies näyttää kuvissa nuorelta. Hennolta, sileäposkiselta.
Hän halusi, että hänen opettamansa tytöt voisivat jatkaa koulua. Rehtorikin oli myönteinen, ja Hossaini lupasi auttaa.
Ensimmäisillä luokilla ongelmaa ei ollut, tytöt saavat käydä koulua 12- tai 13-vuotiaiksi asti. Osa vanhemmista tytöistä kirjattiin todellista ikäänsä nuoremmiksi, ja he saattoivat jatkaa opiskelua.
Hossaini lähetti rahaa koululle säännöllisesti, ehkä 200 tai 300 euroa kerrallaan, rehtori lähetti hänelle kuitteja ja valokuvia takaisin.
Kirjapinoja, hymyileviä oppilaita. Kirkkaan väriset koulupuvut, turkoosit pöydät. Välillä muitakin kuulumisia, kuten kuva ammutusta 12-vuotiaasta lapsesta.
Lahjoituksilla tuettiin sekä tyttöjä että poikia. Niin oli paras tehdä, rehtori selitti. Perheiden mieliksi.
Välillä taliban teki tarkastuskäynnin ja tytöt pakenivat nopeasti takaovesta ulos. Joku ilmeisesti teki ilmiantoja koulusta järjestölle. Rehtoria kuulusteltiin toistuvasti.
Järjestö kiristi otettaan yhä enemmän. Rehtori lähetti saamastaan kirjeestä kuvan Hossainille. Se oli ”viimeinen varoitus”. Kuulustelussa järjestö uhkasi miehen perhettä.
Vakuudeksi, kesällä 2023, koulu suljettiin tilapäisesti. Ovi sinetöitiin ohuen paperin peittämällä lukolla. Paperissa oli talibanin leima, jonka rikkomisesta seuraisi rangaistus.
Salakoulu lopettaisi, rehtori ilmoitti. Hän itki.
Opettaja ei luovuttanut. Hän jatkaa yhä pienen tyttöjoukon kanssa, pääosin etänä mutta myös tapaa heitä.
Tytöt ja opettaja perustavat jatkuvasti uusia ryhmäkeskusteluita ja poistavat vanhoja, samoin he tekevät kuville ja tiedostoille.
Kyse on varotoimesta. Taliban tarkistaa puhelimia.
Hossaini on mukana ryhmissä ja yrittää opettajan kanssa löytää teineille hyödyllisiä verkkomateriaaleja, antaa välillä lyhyitä kirjoitustehtäviä. Kommentoi palautettuja tehtäviä.
Välillä tytöt julkaisevat kuvia piirustuksistaan. Erityisesti Sara, nimi muutettu, piirtää paljon.
Hossaini näyttää piirustuksia.
Yhdessä on nuori mies, joka poseeraa älypuhelin kädessä kerjäläisen vieressä. Kuva kritisoi ulkokultaisuutta somessa. Toiseen Sara on piirtänyt ystäväviään, Hossainin keskelle.
Usein alkuperäiset piirustukset ja kirjoitukset pitää hävittää, kaiken varalta.
Hossaini on jatkanut rahallista tukeaan, nyt tyttöjen perheille, jotta nämä eivät naittaisi tyttöjä pois rahan takia. Afganistanissa myös myydään lapsia. Heitä voidaan kaupata somevideoilla, jotta muut perheestä saisivat ruokaa.
Tytöt asuvat kylässä vuoren rinteellä. Paikka on syrjässä, siellä uskaltaa välillä liikkua ilman saattajaa.
Silti kaikkeen tarvitaan perheen miesten apua. Rahojen lunastamiseen pankista, vaatteiden ostamiseen. Välillä joku tytöistä on hävinnyt keskusteluista joksikin aikaa, veli ei ole ehkä suostunut ostamaan uutta liittymää.
Aina toisinaan Hossainin rahalähetyksen jälkeen tytöt kiipeävät ylemmäs vuorelle ja soittavat hänelle videopuhelun. Toisinaan opettaja on tullut heidän mukaansa.
Yksi puhuu puhelimeen, muut pitävät silmällä kulkureittejä paikalle.
Kuvissa vuoren laelta tytöillä ei ole burkia. Huivit, jollakin kevyt parkatakki auki. Mekot ja löysät housut. Näyttää tuulevan.
Mitä jos tytöt jäisivät kiinni tällaiselta kävelyretkeltä?
”Opettaja ehkä ruoskittaisiin”, Hossaini arvioi. Mahdollisesti myös vietäisiin vankilaan tai tapettaisiin.
”Tytöt kivitettäisiin.”
Toisinaan taliban myös naittaa väkisin tyttöjä, jotka jäävät kiinni perheeseen kuulumattoman miehen seurasta. Kummankaan osapuolen suostumusta ei tarvita.
Hossaini sanoo, ettei tyttöjen tarvitsisi kiivetä soittamaan hänelle, hän on sanonut sen kyllä. Tytöt ovat kuitenkin halunneet syyn lähteä ulos.
”He haluavat ulos niin kovin, etteivät välitä riskeistä.”
Entä haluaisivatko he itse kertoa elämästään?
Kolme tytöistä kirjoittaa lyhyen kirjeen Suomen Kuvalehdelle. Käsin, tasaista daria kuulakärkikynällä. He kertovat arjestaan. Siitä, miten lihaa saa parin kuukauden välein ja kotona riidellään jatkuvasti.
Yksi kirjoittaa maistaneensa kaksi kertaa elämänsä aikana kananmunaa.
”Kerran setäni kotona. Pidän kananmunista kovasti, mutta äitini sanoo, että kananmunat ovat liian kalliita.”
Kaikki kirjoittavat mattojen kutomisesta. Käsityöt ovat ainoa työ, jonka taliban sallii naisille.
”Niin kauan kuin muistan, olemme kutoneet mattoja.”
”Vaikka kudon mattoja jatkuvasti, en saa siitä rahaa itselleni.”
Joku häpeää rikkinäisiä sukkiaan, samoin kuin muitakin tavaroitaan.
”Äitini teki minulle laukun vanhasta säkistä.”
Hossainilta saamiaan rahoja tytöt kertovat käyttäneensä nettiyhteyteen, kurssimaksuihin, vaatteisiin, kirjoihin. Sara piirustusvälineisiin.
Kaikki haaveilevat opiskeluista ja töistä. Vapaammista ajoista, joihin he yrittävät uskoa. Yksi jopa ilmoittaa, että vielä jonain päivänä hän voittaa ”kansainvälisen palkinnon”.
Välillä hän on silti miettinyt tappavansa itsensä, niin hän kirjoittaa.
Juttua varten on haastateltu myös psykologian professoria Marko Elovainiota Helsingin yliopistosta. Lisäksi afganistanilainen toimittaja teki taustatöitä juttua varten. Lähteinä on käytetty muun muassa Katri Merikallion ja Roosa Himman kirjaa Meitä ette murra. Suomen Kuvalehti julkaisee verkossa Afgaaninaisen katse -blogia, jonka kirjoittajat ovat Suomen kouluttamia Afganistanissa eläviä toimittajia.
Oikaisu: Korjattu 10.3.2025 kello 10:24 sanan laborantti tilalle oikea termi, laboratoriohoitaja.