Suuri teltta huojuu
Trumpin kanveesiin iskemät demokraatit etsivät keinoja nostaa kannatustaan. Pitäisikö puolueeseen mahtua paljon erilaisia mielipiteitä vai löytyykö ratkaisu republikaanien pelikirjasta?
11
MIN
Ei voi olla totta, se on Barack Obama!
Olemme Washington DC:ssä, kahden korttelin päässä Valkoisesta talosta sijaitsevassa teatterissa. On arki-ilta marraskuun alussa, ja käynnissä on Pod Save America -podcastin livenauhoitus. Salin permanto ja parvet ovat täynnä demokraattiaktiiveja.
Pod Save America on tämän yleisön äänenkannattaja. Obaman presidenttikauden avustajien podcast on tehnyt sen isännistä vasemmistomedian supertähtiä. Nyt he tekevät tilaa yllätysesiintyjälle, kun entinen presidentti astuu lavalle mustassa neuleessa ja harmaissa farkuissa.
1 800-päinen yleisö pomppaa ylös tuoleiltaan, kaivaa kännykkäkameransa esiin ja alkaa kiljua täyttä kurkkua.
”Tiistai oli hieno päivä”, Obama sanoo. ”Mutta meillä on paljon työtä edessämme.”
Tiistailla hän viittaa samalla viikolla käytyihin paikallisvaaleihin, joissa demokraattien Zohran Mamdani valittiin New Yorkin pormestariksi. Demokraatit voittivat myös kuveröönivaalit Virginiassa ja New Jerseyssä.
Työllä Obama viittaa siihen, että republikaanit hallitsevat nyt Valkoista taloa, senaattia ja edustajainhuonetta. Niiden kaappaaminen lähivuosina ei tunnu demokraateille helpolta.
Ex-presidentti kuitenkin varoittaa vetämästä tiistain voitoista vääriä johtopäätöksiä. Hänestä puolueen ei tule valita yhtä linjaa tai sen jäsenten vaatia toisiltaan samanmielisyyttä. Amerikkalaisen politiikan klassikkometaforan mukaan ”suuren teltan” liepeet tulisi hänestä pitää mahdollisimman avoimina.
Niinkö helppoa se on?
Seuraavana aamuna sama yleisö kokoontuu samoille kulmille kongressikeskukseen, joka on nimetty republikaanipresidentti Ronald Reaganin mukaan. Siellä järjestetään nyt ensimmäistä kertaa Crooked Con -seminaari.
Tapahtuman järjestää Pod Save America -podcastin takana oleva Crooked Media, joka pyrkii rakentamaan vasemmistolaista vaihtoehtoa Fox Newsin kaltaisille konservatiivioikeiston äänenkannattajille.
Seminaari on loppuunmyyty. Aamulla kongressikeskuksen ovelle pystytetyn metallinpaljastimen läpi valuu 2 000 demokraattiaktiivia vitsikkäissä t-paidoissaan ja lippiksissään.
”We’re better than this, pystymme parempaan”, julistaa sininen college-paita.
”Juo kahvia, vastusta fasismia, tue naisia”, kehottaa t-paidan printti.
Seminaarin salit on nimetty Suureksi teltaksi ja Kaikukammioksi. Täällä ollaan turvallisessa tilassa omien kesken.
Kongressikeskuksen ulkopuolella Washingtonin kaupunki elää poliittista poikkeustilaa. Keskustassa partioivat maastoasuiset kansalliskaartin sotilaat, jotka republikaanipresidentti Donald Trump on komentanut kaduille. Museoiden oville on pystytetty kyltit: ”Suljettu valtionhallinnon sulun takia.”
Euroopasta katsoen vaikuttaa helposti, että Yhdysvaltojen politiikka on kuolettavasti kahtiajakautunut ja demokraatit täydessä kaaoksessa. Mutta ehkä päivä demokraattien kanssa antaa kuvaan sävyjä.
Heti turvatarkastuksen jälkeen aamukahvijonossa huomaa, että paikallisvaalivoitot tuntuvat yleisön joukossa innostuneena hyrinänä. Kukaan ei kuitenkaan yritä peitellä, miten vaikeita edelliset kymmenen kuukautta ovat olleet. Suunnilleen niin pitkään Trump on ollut vallassa.
”Äänestäjät kokivat, että demokraatit muuttuivat kusipäiksi heitä kohtaan”, sanoo Sarah McBride, Yhdysvaltojen ensimmäinen avoimesti transsukupuolinen kongressiedustaja.
McBride nousi edustajainhuoneeseen vuonna 2024. Hän oli yksi harvoista demokraattivoittajista vaaleissa, joissa Trump nousi toista kertaa presidentiksi.
Vaalien jälkeisessä puolueen itseruoskinnassa McBride on ollut kiinnostava. Sukupuolivähemmistöön kuuluvana edustajainhuoneen jäsenenä hänellä on arvoliberaalille vasemmistolle symboliarvo. Samaan aikaan hän on arvostellut demokraatteja liian ankarasta puhdasoppisuudesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvissä kysymyksissä.
”Suuren teltan pitää olla biseksuaali: avoin joka suuntaan.”
Äänestäjä kysyy ensin, pitääkö poliitikko tai puolue hänestä, McBride sanoo. Vasta sen jälkeen kansalainen kiinnostuu poliitikon tai puolueen agendasta.
”Jos emme läpäise ensimmäistä kysymystä, jos äänestäjistä tuntuu, että emme lähtökohtaisesti pidä heistä, emme pääse edes puhumaan politiikasta.”
Samaan viittasi demokraattikolumnisti Ezra Klein seminaarin alla julkaistussa analyysissään The New York Timesissa. Hän siteerasi mielipidetutkimuksessa haastateltua republikaaniäänestäjää, joka myönsi, että trumpilaiset vaikuttavat demokraatteihin verrattuna ”hulluilta”.
”Mutta otan mieluummin hullun kuin oikeamielisen saarnaajan. Ainakaan hullu ei halveksi minua.”
Kyyneleet nousevat Safa Elshanshoryn silmiin kesken lauseen, ja puhe katkeaa. Hän on puolueeseensa syvästi pettynyt.
”Olen ollut kauhuissani ja shokissa. Miten me voimme katsoa suorana lähetyksenä kansanmurhaa ja olla reagoimatta”, hän kysyy.
Elshanshory viittaa Gazan sotaan ja demokraattipoliitikkojen tasapainoiluun Israelin tukemisen ja tuomitsemisen välillä. Se on yksi demokraatteja repivistä kysymyksistä.
Erityisesti puolueen nuori ja vasemmistolainen siipi vaatii selvempää eroa republikaaneihin ja kritiikittömään Israel-politiikkaan, jota myös Joe Bidenin tulkittiin edustaneen.
”Olen kasvanut arabinaisena syyskuun yhdennentoista päivän jälkeisessä Amerikassa ja tiedän hyvin, keitä pidetään barbaareina ja keitä sivistyneinä”, Elshanshory sanoo.
”Mutta että emme reagoi edes ilmiselvään kansanmurhaan! Ymmärrän hyvin, että monet nuoret ovat pettyneet puolueeseen.”
Teksasilainen terveydenhoitoalalla työskentelevä Elshanshory, 35, tapaa seminaarissa floridalaisen eläkeläisen Chuck McGinnin, 74. Tämän näkemys Israelista lienee tyypillinen demokraattien enemmistölle, joka painiskelee Israel-Palestiina-kysymyksen kanssa.
”Puolueessa oli ennen paljon pro-Israel-ajattelua. Mutta nyt ajatteluni on muuttunut. Kirjoitin tästä kirjeitä Joe Bidenillekin. Hän ei vastannut.”
Viimeisen lauseen McGinn sanoo hymyillen. Puolueen riviaktiivi tuskin odotti presidentiltä vastausta kirjeisiinsä, mutta tuntui, että jotain oli tehtävä.
On kuvaavaa, että demokraattien tulevaisuutta ruotivan seminaarin suurimmaksi tähdeksi löydettiin Barack Obama. Hän jätti presidentin tehtävät lähes yhdeksän vuotta sitten. Hänen jälkeensä demokraateilla on ollut presidentti (Joe Biden) ja hetkellisesti suosittu presidenttiehdokas (Kamala Harris). Molempien tähtipöly on vaalitappioiden myötä kadonnut.
Seminaarin osallistujat kyllä pudottelevat keskusteluissa idoliensa nimiä Bernie Sandersista Alexandria Ocasio-Corteziin. ”Mutta heistä ei koskaan tule presidenttiä”, tiivistää yksi osallistuja.
Tähän kiteytyy keskeinen seminaarin käytävillä ja lavapuheissa toistuva dilemma. Bernie Sandersin tai Zohran Mamdanin kaltaiset vasemman laidan demokraatit innostavat, sillä heidän vaihtoehtonsa on selvä. Kun aletaan tavoitella puolta kansasta keskustaoikeistoon asti, puolueen viesti vesittyy.
Ongelma käy ilmeiseksi, jos sen kuvittelee Suomen monipuoluekartalle: jos yksi puolue yrittää olla kaikkea kaikille vasemmistoliitosta sivistyskokoomukseen, onko se enää mitään kenellekään?
Entinen republikaani, nykyisin Trumpia vastustava poliittinen strategi ja podcastaaja Tim Miller esittää asian yleisölle näin:
”Jos kysyisin teiltä, minkä puolesta Kamala Harris kampanjoi, saisin kaikilta eri vastauksen. Mutta jos kysyisin, minkä puolesta Zohran Mamdani kampanjoi, saisin kaikilta saman vastauksen.”
”Vasemmiston Joe Roganiksi” nimitetty Twitch-striimaaja Hasan Piker laskee, että Mamdanilla oli viisi ymmärrettävää pääviestiä, joissa hän pysyi läpi kampanjan. Piker vaatii demokraateilta reipasta talouspoliittista populismia.
”Republikaanit osaavat tämän.”
Piker ei ole ainoa, joka vertaa Mamdania menestyneisiin oikeistopopulisteihin. Mamdani lupasi maksuttoman joukkoliikenteen ja jäädyttää vuokrat, Trump lupasi rajamuurin ja lopettaa Ukrainan sodan päivässä. Molempien julistukset on otettu vastaan ennemmin ideologisina viesteinä ja tavoittelemisen arvoisina utopioina kuin todellisina lupauksina.
Tässä saattaa olla ero yhdysvaltalaisen ja suomalaisen äänestäjän välillä. Yhdysvalloissa todellista politiikkaa tärkeämpää on retoriikka. Vaikka Suomessakin populistisilla viesteillä on vaaleissa pärjätty, odotetaan puolue- ja hallitusohjelmien kuitenkin lähtökohtaisesti olevan toteuttamiskelpoisia.
Karen Tramontano hermostuu.
”Ei puolue ole kriisissä missään muualla kuin Ezra Kleinin pään sisällä!”
Tramontano toimi Bill Clintonin Valkoisessa talossa presidentin kabinetin apulaispäällikkönä. Clintonin kauden jälkeen hän perusti Blue Star Strategies -konsulttitoimiston, jolla on läheiset suhteet demokraattipuolueeseen.
Tramontanolla on siis pitkä perspektiivi Washingtonin demokraattieliittiin ja sen sisäisiin taisteluihin. Hän ei suostu pitämään nykyistä linjadebattia poikkeuksellisena tai katkerana, ja ärtyy entisestään verratessaan tilannetta republikaaneihin.
”Tiistain vaaleissa New Yorkissa, Virginiassa ja New Jerseyssä republikaanit saivat selkäänsä, mutta kukaan ei vaadi heitä katsomaan peiliin tai puhu republikaanien hajaannuksesta.”
Trumpia vastustaneissa No kings -mielenosoituksissa kukaan ei Tramontanon mukaan voivottele puolueen tilaa. Niihin on osallistunut kesällä kahdesta viiteen ja syksyllä jopa seitsemän miljoonaa ihmistä.
Tramontanon mielestä vuoden 2024 rökäletappiokin on normaalia politiikan heiluriliikettä. Oppositiossa on oltu ennenkin ja aina sieltä on noustu.
”On yleinen väärinymmärrys, jota joudun aina selittämään eurooppalaisille ystävilleni ja kollegoilleni, että puolueelta puuttuu johtaja. Te aina etsitte oppositiojohtajaa.”
Tällä hetkellä demokraattien puheenjohtajana toimii Ken Martin. Ei ihme, jos nimi ei ole tuttu: Yhdysvalloissa puolueiden puheenjohtajat eivät ole samanlaisia politiikan keulakuvia kuin Suomessa.
”Täällä toisella puolueella on presidentti, ja toinen puolue on luontaisesti moniääninen”, Tramontano sanoo.
Yksi johtaja tai yksi linja olisi Tramontanon mielestä virhe siksikin, että vain aidosti useiden mielipiteiden puolue, todella suuri teltta, voi kerätä yli puolet yhdysvaltalaisten äänistä.
”Vaalit voitetaan sitoutumattomien äänillä. Kumpikaan puolue ei pysty voittamaan vain omillaan”, hän sanoo. ”Eri osavaltioissa pärjäävät erilaiset demokraatit.”
Kuva kriisiin ajautuneesta puolueesta on Tramontanon mielestä paitsi Ezra Kleinin kaltaisten vasemmistokommentaattorien myös republikaanien syöttämä väärä tulkinta.
”He sanovat, että kadotimme taidon puhua äänestäjille, menetimme työväenluokan, haksahdimme woke-kysymyksiin. Mutta se on republikaanien narratiivi meistä! Sitä ei pidä hyväksyä.”
Tramontanon jälkeen järjestyy tapaaminen toisen Washingtonin sisäpiiriläisen kanssa. Matthew Kaminski on tehnyt pitkän uran toimittajana The Wall Street Journalissa ja Politicossa, jossa hän työskenteli lopulta päätoimittajana. Nyt Kaminskilla on aikaa istua pitkällä lounaalla, hänkin on siirtynyt konsultiksi.
”Aina kun puolue menettää Valkoisen talon, se ajautuu erämaahan”, Kaminski kuvaa samalla, kun tilaa kukkoa viinissä -burgerin.
Heiluriliike kuuluu politiikkaan, mutta Kaminski myöntää, että demokraatit vaikuttavat nyt olevan poikkeuksellisen epäsuosittu puolue. Hänestä oli suuri virhe suututtaa yritysmaailma.
”Ennen Piilaakso oli demokraattien linnake!”
Nyt teknologiamiljardöörit seisovat kiltisti rivissä Donald Trumpin virkaanastujaisissa. Mutta tuuli voi hyvin taas kääntyä. Kaminski uskoo, että republikaanitkin tekevät vielä virheitä, arvioivat väärin oman liikkumatilansa.
Hänestä demokraattien pitäisi muistaa Yhdysvaltojen dna.
”Amerikkalaiset haluavat tehdä rahaa ja elää vapaina.”
Ja yhdysvaltalaispoliitikkojen tehtävänä on mahdollistaa tämä: raivata esteet kansalaisten vapauden ja vaurastumisen tieltä.
Otetaan burgerin kylkeen vielä annos marinoituja punajuuria.
Suuri teltta -salin takarivissä mies lukee lehtijuttua Valkoisen talon itäsiiven purkutöistä. Presidentti Trump on määrännyt osan talosta tuhottavaksi uuden kullatun juhlasalinsa alta. Joku kertoo käyneensä seminaaria edeltävänä iltana katsomassa hävitystä, mutta itäsiiven ympärille oli pystytetty aidat näköesteeksi.
Penkit täyttyvät, ja pian salin lavalle nousee Jen Psaki. Yhdysvaltalaiset tuntevat hänet nykyisin kaapelikanava MS NOW:n ruutukasvona. Hän on politiikan ammattilainen, joka työskenteli kaksi vuotta presidentti Joe Bidenin lehdistösihteerinä. Silloin Psakin punainen polkkatukka tuli tutuksi eurooppalaisillekin.
Psakista demokraattien helmasynti on monimutkaisiin viesteihin sotkeutuminen.
”Politiikassa on osattava valita prioriteetit. Yksi tai kaksi asiaa. Äänestäjiä ei voiteta tuhatsivuisilla politiikkaohjelmilla.”
Varsinkin Maga-republikaanien valtakaudella demokraatit ovat pitäneet itseään vastuullisena vaihtoehtona kahdesta puolueesta. Esimerkiksi Trumpin malli Yhdysvaltojen terveysvakuutusjärjestelmäksi on vain ”aihio suunnitelmasta”, presidentin omin sanoin. Ratkaisu yhdysvaltalaisten polttavaan huolenaiheeseen ei ole todellinen ohjelma, vaan retorista pallottelua.
Äänestäjille sanaleikit ovat kuitenkin riittäneet. Vastuullisuuttaan korostavat demokraatit eivät osaa kärjistää viestejään niin, että pärjäisivät Trumpin pelissä.
Demokraattien piirissä Sandersin tai Mamdanin kaltaisia rohkean vasemmistolaisia populistipoliitikkoja pidetään yhä riskinä. Se on kiinnostavaa, sillä juuri ääripäiden korostaminen ja reipas populismi ovat olleet Trumpin ja Maga-siiven menestysresepti.
Miksei sama toimisi myös vasemmalla?
Yhtä oikeaa polkua ei Crooked Con -seminaarista demokraateille löydy, useita ehdotuksia kuitenkin.
”Meillä pitää olla munaa, ja meidän pitää pystyä puhumaan ymmärrettävästi”, sanoo ex-republikaani Tim Miller.
Striimaaja Hasan Pikerin mielestä kaiken pitäisi lähteä siitä, että tarjotaan ratkaisuja työväenluokan ongelmiin. Eläkeläinen Chuck McGinn ottaisi mallia pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.
Kongressiedustaja Sarah McBride haluaisi puolueen olevan kuin sydämellinen valmentaja Ted Lasso, samannimisen komediasarjan ikuinen optimisti.
”Ei pidä olla tuomitseva, vaan aidosti utelias.”
Ja sitten ovat Karen Tramontanon kaltaiset koko vatvontaan turhautuneet. ”Kuinka kauan ruumiinavausta voi tehdä!”
Päivän viimeisten keskustelujen alkaessa käytävälle avataan viinibaari. Sen ja pretzel-pöydän vieressä tuotteitaan myy krapulanehkäisylääke ZBiotics.
Ilmassa alkaa väreillä afterwork: puheensorina yleisössä voimistuu. Anteliain kaadoin täytettyjä viinilaseja otetaan mukaan salin puolelle.
Käytävällä kohti Kaikukammio-salia kiirehtii yksi Pod Save American tähdistä, Obaman entinen puheenkirjoittaja Jon Favreau. Hänestä on tullut politiikkamedioiden vakiokasvo, ja hän on niitä aktiiveja, joilta odotetaan näkemystä demokraattien tilasta ja tulevaisuudesta.
Kuten moni tänään, Favreaukin palaa päivittelemään Obaman eilistä vierailua. Hän kertoo nähneensä Obaman yllättäneen monenlaisia seurueita, ”mutta ei koskaan kokonaista teatteria”.
Ehkä on ihan osuvaa, että Favreau on saanut oikeistomediassa pilkkanimen ”Obama bro”.
Mutta entä se puolueen tulevaisuus! Mitä eurooppalaisten pitäisi ymmärtää Yhdysvaltain demokraattien tilasta nyt?
”Koetan miettiä”, Favreau sanoo.
”Olemme nyt erämaassa”, hän lopulta muotoilee. Korpivaellus on tosiaan päivän mittaan tutuksi tullut metafora.
”Mutta comebackimme on alkanut.”