Ilman isoveljeä
Trumpin hallinnon puheet herättävät huolta siitä, kuinka sitoutunut Yhdysvallat on eurooppalaisten liittolaisten puolustamiseen. Jos USA:n turvatakuut heikkenevät, miten Eurooppa korvaa vajeen?
13
MIN
Muutos ei tullut täytenä yllätyksenä. Ainakaan sen ei olisi pitänyt tulla.
Jo presidentti Barack Obama linjasi Yhdysvaltain siirtävän sotilaallista painopistettään Euroopasta Aasiaan. Päätös heijasti huolta Kiinan kasvavasta sotilasmahdista.
Se oli kohtelias ilmoitus. Sävy muuttui Donald Trumpin tultua Valkoiseen taloon.
Trumpin ensimmäisen presidenttikauden alussa vuonna 2017 vain neljä Naton 29 jäsenestä käytti puolustukseensa vuosittain sotilasliiton edellyttämät kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan.
Kylmän sodan jälkeen monet Euroopan maat olivat ajaneet puolustustaan alas.
Vuosina 1996−2008 Ranska, Hollanti, Belgia, Espanja, Italia ja Puola luopuivat yleisestä asevelvollisuudesta. Kun tunnuksettomat venäläissotilaat marssivat Itä-Ukrainaan elokuussa 2014, EU-maista vain Suomessa, Kreikassa ja Kyproksella oli kaikkia miehiä koskeva asevelvollisuus.
Heinäkuussa 2018 järjestetyssä Nato-huippukokouksessa Trump sätti eurooppalaisia liittolaisia − erityisesti Saksaa − puolustuksessa pihistelystä. Presidentti tehosti puheitaan vihjaamalla, että Yhdysvallat voi jättää Naton, jos tilanne ei korjaannu.
Sen jälkeen Trump pohti haastattelussa, miksi sotilasliiton pitäisi ylipäätään puolustaa tuoreinta jäsenmaataan Montenegroa, aivan kuin viidettä artiklaa ei olisi olemassakaan.
Jos presidentin puheet herättivät eurooppalaisissa valtionpäämiehissä huolta Yhdysvaltain tuen heikkenemisestä, he eivät antaneet sen näkyä.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron kuittasi, että kokouksessa linjattiin jäsenmaiden tavoittelevan puolustusbudjettiensa nostamista kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2024 mennessä.
Tavoite oli ollut sama jo aiemmin, vaikka aikataulua hienosäädettiin.
Nyt Naton 31:sta jäsenmaasta 23 täyttää puolustusmenojen kahden prosentin bkt-osuusvaatimuksen. Vuoteen 2017 verrattuna EU-maiden puolustukseensa sijoittama summa on kaksinkertaistunut. Vuonna 2024 se oli 326 miljardia euroa, noin kolmasosa Yhdysvaltojen sotilaspanostuksista.
Silti Euroopassa ei ole vuosikymmeniin vallinnut yhtä suurta huolta turvallisuudesta. Poikkeuksellista epävarmuutta ovat aiheuttaneet presidentiksi palanneen Trumpin ja hänen hallintonsa entistä radikaalimmat puheet, Venäjän myötäily ja Ukrainan höykyttäminen. Eurooppalaiset Nato-maat joutuvat pohtimaan, kuinka sitoutunut Yhdysvallat on niiden puolustamiseen.
Saksan liittokansleriksi nouseva Friedrich Merz kiteytti ajattelutavan muutoksen vaali-iltana 23. helmikuuta. Merzin mukaan nykyisenkaltainen Nato voi olla tiensä päässä.
”En olisi ikinä uskonut sanovani tällaista televisio-ohjelmassa. Mutta Donald Trumpin viimeviikkoisten lausuntojen jälkeen viimeistään on selvää, ettei Amerikkaa tai tätä osaa Amerikkaa, tätä hallintoa kiinnosta Euroopan kohtalo”, Merz sanoi ARD-kanavan haastattelussa vaalivoiton varmistuttua.
Merzin johtamilla kristillisdemokraateilla (CDU) on perinteisesti ollut läheiset suhteet Yhdysvaltoihin, ja Merz on puhunut transatlanttisten suhteiden puolesta. Vaali-iltana Saksan tuleva johtaja julisti ykköstavoitteekseen Euroopan ”itsenäistämisen” Yhdysvalloista. Mitä se tarkoittaisi Euroopan puolustukselle?
Euroopan puolustusmenot top 5
Britannia on ottanut näkyvän roolin varustautumisen puolestapuhujana.
Työväenpuoluetta edustava pääministeri Keir Starmer kasaa halukkaiden maiden koalitiota, joka ottaisi Euroopassa vetovastuun Ukrainan tukemisesta. Hanke nostaa brexitin jälkeisen Britannian profiilia Euroopan puolustuksen voimatekijänä.
”Starmer puhuu uuden ajan alusta ja tunnistaa, että suhde Yhdysvaltoihin on muuttumassa”, Britanniaa tutkiva Ulkopoliittisen instituutin (UPI) ohjelmajohtaja Juha Jokela sanoo.
Se on merkittävä muutos, sillä britit ovat pitkään olleet amerikkalaisten vahvin liittolainen Euroopassa.
”Kylmän sodan päättymisen jälkeen on aika ajoin kannettu huolta siitä, että itsenäisen eurooppalaisen puolustuskyvyn lisääminen voi saada USA:n vastaavasti vähentämään omaa sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa”, Jokela sanoo.
Puolustuksessa pihistelyyn lienee vaikuttanut myös mukavuudenhalu. Entinen Puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund vastusti aikanaan Suomen Nato-jäsenyyttä juuri siksi, että pelkäsi sen näivettävän kansallista puolustusta.
Toisen maailmansodan voittajiin lukeutuvat britit ovat pitäneet kohtuullista huolta omasta sotilaallisesta voimastaan. Lähes 30 vuoden ajan maa on käyttänyt puolustukseensa eniten rahaa Euroopan maista. Viime vuonna puolustus vei 2,3 prosenttia Britannian bruttokansantuotteesta.
Maan armeijalla on eurooppalaisittain harvinaista kalustoa: kaksi lentotukialusta, sukellusveneitä ja suurten kaupunkien tuhoamiseen soveltuvia strategisia ydinaseita. Suurvallan aseita.
The International Institute for Strategic Studies -ajatushautomon (IISS) tuore Military balance -raportti ilmoittaa Britannian palkka-armeijaperiaatteella toimivien puolustusvoimien henkilöstön lukumäräksi 141 000.
Luku pitää sisällään kaiken henkilökunnan varuskuntien mekaanikoista toimistotyöntekijöihin.
Suorituskykyisten sotilaiden lukumäärä on selvästi vähäisempi. Sotilasliittolaiset tietävät tarkat lukumäärät, mutta julkisuuteen niitä ei kerrota.
New Yorker -lehti haastatteli hiljattain Britannian ulkoministeriä David Lammya ja käsitteli jutussa myös maan armeijan suorituskykyä. Lehdessä esitetyn arvion mukaan kaikki brittisotilaat mahtuisivat Manchester United -jalkapallojoukkueen kotistadionille, 74 000 katsojaa vetävälle Old Traffordille. Muutama paikka jäisi tyhjäksi.
Vaikka Britannia tuntee puolustuspolitiikan uudet tuulet, se ei ole luopumassa ajatuksesta Yhdysvalloista Euroopan turvallisuuden perimmäisenä takaajana, UPIn Juha Jokela arvioi.
”Britit haluavat sitouttaa amerikkalaisia myös puolustuksestaan suuremman vastuun kantavaan Eurooppaan. Se on briteille hyvin luonteva rooli.”
Ranskan presidentti Emmanuel Macron linjasi Euroopan turvallisuuspolitiikan tulevaisuutta 5. maaliskuuta pitämässään tv-puheessa. Hieman aiemmin Saksan Merz oli esittänyt ajatuksen Britannian ja Ranskan ydinasesateenvarjon ulottamisesta myös Saksan ylle.
”Vastatakseni Saksan liittokanslerin historialliseen pyyntöön olen päättänyt avata strategisen keskustelun ydinasepelotteemme käyttämisestä meidän eurooppalaisten liittolaistemme puolustamiseen”, presidentti sanoi.
Lausunto oli historiallisesti merkittävä. Ranska on ollut turvallisuuspolitiikassa omapäinen toimija.
Presidentti Charles de Gaulle veti Naton perustajajäseniin kuuluneen maan sotilasliiton komentorakenteesta vuonna 1966. Samalla Ranskan vastarintaliikettä toisessa maailmansodassa johtanut presidentti kotiutti tuhansia Ranskassa olleita amerikkalaisjoukkoja.
Irtiottoon vaikutti sekä Ranskan haluttomuus luovuttaa ydinaseidensa hallintaa vieraisiin käsiin että de Gaullen haluttomuus ylipäätään kuunnella muiden käskyjä.
”Ranska ei ole luottanut Natoon Euroopan turvallisuuden ensisijaisena takaajana”, Ranskaan erikoistunut UPIn vanhempi tutkija Iro Särkkä sanoo.
Ranska palasi Naton komentorakenteeseen vuonna 2009. Ajatus siitä, ettei puolustusta tule laskea liikaa Yhdysvaltojen varaan, elää maassa yhä vahvana. Särkästä omavaraisuusajattelu heijastaa toisen maailmansodan miehityksen jättämää traumaa.
”Ranskalaiset ovat pitkään toivoneet Euroopan puolustuksen kehittyvän mieluummin Naton ulkopuolella kuin sen sisällä.”
Presidentti Jacques Chiracin ja brittipääministeri Tony Blairin vuonna 1998 kirjoittama Saint-Malon julistus on Euroopan yhteisen turvallisuuspolitiikan peruskivi.
Julistuksen mukaan EU:lla ”tulee olla itsenäinen sotilaallinen toimintakyky, joka perustuu uskottavaan määrään sotilaallista voimaa, riittäviin yhteisiin varoihin ja valmiuteen vastata kansainvälisten kriisien haasteisiin”.
Julistusta kirjoitettaessa Jugoslavian hajoamissodat (1990–2001) edustivat esimerkkiä kylmän sodan jälkeisestä sotilaallisesta kriisistä. Puolustuspolitiikassa varauduttiin turvaamaan alueellisten konfliktien jälkeistä rauhaa. Ei käymään pitkäkestoista sotaa Venäjän armeijaa vastaan.
Vaikka Chirac puhui Euroopan sotilaallisesta uskottavuudesta, hänen presidenttikaudellaan Ranska luopui yleisestä asevelvollisuudesta ja taistelukentällä esimerkiksi tukikohtien tuhoamiseen soveltuvista taktisista ydinaseista.
IISS:n tuoreen raportin mukaan Ranska käyttää puolustukseensa tasan kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan ja puolustusvoimien henkilöstön vahvuus on 202 000. Taisteluvalmiita joukkoja määrästä on vain osa. Raportin mukaan vuonna 2023 järjestetty suuri Orion-sotaharjoitus osoitti, että ranskalaisjoukoilla on vaikeuksia mukautua ”kovan intensiteetin sodankäynnin vaatimuksiin”.
Vastapainona ovat ydinaseet ja maailmanluokan aseteollisuus.
Ranska on maailman toiseksi suurin aseiden viejä Yhdysvaltojen jälkeen. Ranskassa valmistetaan esimerkiksi Rafale-hävittäjiä, sukellusveneitä, puolustuselektroniikkaa ja pitkän kantaman ohjuksia.
Ranskan sotilaallisen ajattelun ytimessä on ”strateginen epämääräisyys”.
”Ranska ei koskaan halua paljastaa kortteja vastustajalle”, Iro Särkkä kuvailee.
Vaikka Ranska suhtautuu solidaarisesti eurooppalaiseen puolustukseen, se ei tee sitä pyyteettömästi.
”Ainakin menneinä vuosikymmeninä Ranska on vedenjakajakysymyksissä korostanut omia intressejään ja ajanut hyviä diilejä esimerkiksi puolustusteollisuudelleen.”
Särkästä Ranskalla olisi kykyä ja halua nousta Euroopan sotilaalliseksi johtajaksi.
”Mutta onko Ranska sellainen johtaja, jota muut Euroopan maat haluavat seurata?”
Ukrainan sodan aikana Macron on puhunut paljon tarpeesta tukea Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata. Kielin instituutin tilastojen mukaan Ranska itse on EU-tukiosuutensa lisäksi ohjannut maahan summan, joka vastaa 0,18 prosenttia sen bruttokansantuotteesta. Virolla vastaava luku on 2,2 prosenttia, Suomella prosentin ja Saksalla 0,4 prosenttia.
Britannia ja Ranska ovat tottuneet eurooppalaisen sotilasmahdin asemaan, mutta Saksalle se on vieras. Toisen maailmansodan traumat ovat istuttaneet maahan voimakkaan pasifistisen perinteen.
”Saksan turvallisuus- ja puolustuspoliittista ajattelua on hallinnut ajatus siitä, ettei sen toimesta saa enää koskaan syttyä sotaa eikä se voi enää toimia yksin maailmanpolitiikan näyttämöllä”, Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Antti Seppo sanoo.
Hän tutkii Saksan strategista kulttuuria.
Vuonna 2015 Saksa käytti puolustukseen 1,2 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Silloin Venäjä oli jo vallannut Ukrainan itäosan.
Ukrainan tukemisesta käydyssä keskustelussa väistyvä sosiaalidemokraattinen liittokansleri Olaf Scholz esiintyi pitkään varovaisesti. Vuonna 2023 väistyvä liittokansleri alkoi puhua Zeitenwendestä, aikakauden muutoksesta. Sillä hän viittasi Venäjän aggressioon, joka pakotti Saksan kantamaan suuremman panoksen Euroopan puolustuksesta ja vahvistamaan Bundeswehrin suorituskykyä.
Viime vuodeksi Saksa hilasi puolustusmenonsa yli Nato-rajan, 2,1 prosenttiin bruttokansantuotteesta.
Merzillä on poikkeusajoille eri termi ja merkitys: Epochenwende.
”Sillä hän viittaa transatlanttisen suhteen perinpohjaiseen uudelleenarviointiin sekä siihen, että Saksan tulee nyt panostaa turvallisuuspolitiikassaan yhä vahvemmin Eurooppaan”, Seppo sanoo.
Sosiaalidemokraattien SPD:n ja vihreiden väistyvä hallitus yrittää ajaa läpi CDU:n tuella 500 miljardin euron infrastruktuuripakettia, jota voitaisiin hyödyntää myös puolustuksen vahvistamiseen.
Väistyvän hallituksen viime toimenaan ajama suurinvestointi on poikkeuksellinen ratkaisu. Se edellyttää Saksan perustuslakiin kirjatun velkajarrun kumoamista. Jarru rajoittaa Saksan valtiontalouden vuotuisen vajeen 0,35 prosenttiin bruttokansantuotteesta.
”Hanke on perustuslain mukainen, mutta normaalien käytäntöjen vastainen. Osalliset joutuvat vielä maksamaan siitä jonkinlaisen poliittisen hinnan”, Seppo arvioi.
Perustuslain muuttaminen vaatii liittopäivillä kahden kolmasosan enemmistön. Saksan uusi parlamentti aloittaa 25. maaliskuuta. Siellä investointipakettia vastustavilla osin äärioikeistolaisella AfD:llä ja vasemmistolaisella Die Linkellä on yli kolmasosa paikoista.
EU-pöydissä Saksa on osallistunut aktiivisesti yhteisen puolustuspolitiikan hahmottamiseen.
Maaliskuussa 2022 kehitetty EU:n strateginen kompassi oli tuolloin unionin puheenjohtajan toimineen Saksan aloite. Hanke pyrkii määrittelemään vision EU:n yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta vuoteen 2030 mennessä.
Trumpin horjuttaessa viikoittain vuosikymmeniä rakennettuja turvallisuusrakenteita hidas ja epämääräinen strategiatyö tuntuu toivottoman tehottomalta. Jos Yhdysvallat vetäisi tukeaan Euroopasta, kuka astuisi esiin ja täyttäisi aukkoa sotilaillaan ja aseillaan?
Saksassa puolustuspolitiikkaa halutaan tehdä osana EU:ta ja Natoa.
”Britannian kokoaman halukkaiden koalition kaltaiseen epäviralliseen yhteistyöhön lähteminen on Saksalle vaikeaa”, Seppo arvoi.
Euroopan suurista maista Italia on pysytellyt puolustuspoliittisissa keskusteluissa taka-alalla.
UPIn johtava tutkija Marco Siddi seuraa Italian roolia EU:ssa. Hänen mukaansa Italian vetäytymistä selittävät toisen maailmansodan painolasti ja heikko talous. Italia sijoittaa puolustukseensa 1,6 prosenttia bruttokansantuotteestaan.
”Italiassa Venäjää ei nähdä erityisenä uhkana. Kun velkaa on paljon, kynnys puolustusmenojen lisäämiseen on suuri”, Siddi sanoo.
Kansalliskonservatiivista Italian veljet -puoluetta johtava pääministeri Giorgia Meloni tunnetaan hyvistä väleistään Donald Trumpiin. Italialainen on vieraillut presidentin kartanossa Floridan Mar-a-Lagossa.
”Melonilla vaikuttaa olevan tiiviit välit myös Elon Muskiin.”
Halu säilyttää erityissuhde Trumpin hallintoon ja toisaalta vaalia välejä Italiaan elvytysrahaa ohjanneeseen EU:hun asettaa Melonin vaikeaan asemaan. Eurooppalaisten valtiomiesten tehdessä poikkeuksellisia julistuksia hän on ollut vaitonainen.
”Meloni todennäköisesti toivoo turvallisuuspoliittisten jännitteiden katoavan mahdollisimman nopeasti”, Siddi sanoo.
Aktiivipalveluksessa oleva
sotilashenkilöstö top 10
Itärajalla Venäjän vaarallisuutta ei tarvitse erikseen korostaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Puola on yli kaksinkertaistanut puolustusbudjettinsa. Bruttokansantuotteeseen suhteutettuna luku on Naton suurin: 4,1 prosenttia.
Asevelvollisuudesta vuonna 2008 luopunut Puola on päättäväisesti rakentanut itsestään eurooppalaista sotilasmahtia. IISS:n tuore raportti kertoo maan palkka-armeijan vahvuudeksi 164 000.
Puola on kertonut aikeistaan värvätä armeijaan vielä 150 000 sotilasta.
”Puolan tulivoima tekee siitä keskeisen etulinjan valtion, jolla on tärkeä rooli Venäjän mahdollisten tulevien aggressioiden hillitsemisessä”, EU:n puolustusyhteistyötä seuraava UPIn johtava tutkija Niklas Helwig sanoo.
Puolustuspolitiikassa Puola on nojannut transatlanttisiin suhteisiin ja Natoon. Maa on pyrkinyt kasvattamaan sotilaallista voimaansa mahdollisimman nopeasti ja hankkinut kalustoa esimerkiksi Yhdysvalloista ja Etelä-Koreasta.
”Eurooppalaisen puolustusteollisuuden vahvistaminen on ollut Puolalle toissijaista”, Helwig sanoo.
Euroopassa on noin 66 000 Yhdysvaltojen asevoimien työntekijää.
Vain pieni osa on taisteluvalmiita joukkoja, puolustuspolitiikan asiantuntija kertoo Suomen Kuvalehdelle.
Sotilaiden ja puolustusministeriön virkahenkilöiden on käytännössä mahdotonta arvioida julkisesti liittolaismaiden puolustuskykyä. Ainakaan niiden heikkouksia.
Yhdysvaltojen keskeinen Euroopassa oleva sotilaallinen pelote ovat sen Naton käyttöön antamat ydinaseet. Suuri osa Eurooppaan sijoitetuista amerikkalaisjoukoista ylläpitää niihin liittyviä järjestelmiä.
Yhdysvaltojen asevoimien läsnäolo Euroopassa perustuu sen omiin tarpeisiin. Muuten USA:n tuki nojaa maailman suurimpien sotavoimien luomaan pelotteeseen: jos liittolaisten kimppuun hyökätään, isoveljen armeija saapuu apuun.
Sotilaat puhuvat ”ansalankateoriasta”. Jos amerikkalaisia sotilaita kohti ammuttaisiin Euroopan maaperällä, ulkomaisesta konfliktista tulee myös Yhdysvaltain asia.
Kun Trumpin hallinto keskeytti hetkeksi Ukrainan armeijalle antamansa tiedustelutiedon, Euroopassa virisi keskustelu Yhdysvaltain tiedustelutiedon merkityksestä Euroopalle. Suojelupoliisin päällikkö Juha Martelius sanoo amerikkalaisten olevan tiedusteluasioissa keskeisiä kumppaneita sekä Euroopalle että Suomelle.
”Tietyissä huipputeknologiaa vaativissa tiedustelukyvykkyyksissä Eurooppa joutuisi tekemään aikamoisia toimenpiteitä paikatakseen Yhdysvaltain avun, jos se esimerkiksi toteaisi, ettei Eurooppa ole sille enää kohde”, Martelius sanoo.
Sotilastiedustelua tehdään paljon satelliittien avulla. Avaruudesta otettujen kuvasarjojen avulla voidaan seurata joukkojen liikkeitä ja maalittaa kohteita, jopa tunnistaa naamioitumiseen käytettäviä verkkoja niiden muovimateriaalin perusteella.
Merkittävä osa avaruudessa olevasta tiedustelukalustosta on valtiollisten organisaatioiden sijaan kaupallisten toimijoiden pyörittämiä. Valtaosa satelliitteja hallitsevista yrityksistä on amerikkalaisia.
Teknologian tiedustelukäyttöön erikoistunut Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori Marko Höyhtyä kertoo myös USA:n armeijan käyttävän paljon kaupallisten toimijoiden tuottamaa tietoa.
”Monesti järkevin ratkaisu on ostaa yrityksiltä satelliitteja ja tai etenkin niiden tarjoamaa dataa”, Höyhtyä sanoo.
Jos Yhdysvaltain hallinto lopettaisi jakamasta satelliiteista saatavaa dataa Eurooppaan, Höyhtyä uskoo korvaavan ratkaisun löytyvän markkinoilta.
”Tilanteesta varmaan selvittäisiin ajan kanssa rahalla. Panostuksia Euroopan on avaruusteknologiaan joka tapauksessa tehtävä.”
Kaikkia sotilaallisia haasteita ei voi ratkaista pelkästään nostamalla puolustusbudjetteja.
Ammattisotilaiden rekrytoiminen on hidasta ja vaikeaa. Sotilaan ammatti on raskas ja vaarallinen. Se pakottaa muuttamaan usein ja viettämään paljon aikaa syrjäseuduilla. Työn yhteiskunnallinen arvostus on matala.
Upseereiksi löytyy soveltuvia ammattilaisia. Suorittavan portaan sotilaiksi päätyvät usein ne, joille ei ole tarjolla mitään muuta.
Puolustuspolitiikan asiantuntijan mukaan ongelma koskee kaikkia Euroopan maita Puolaa, Baltiaa ja Suomea lukuun ottamatta.
Kun puolustuksen rakenteet ajaa kerran alas, ne eivät nouse kovin äkkiä. Vaikka Trumpin hallinnon puheet ja Ukrainan kohtelu ovat pelästyttäneet monia, länsieurooppalaisten arjessa Venäjän uhka on pohjimmiltaan kaukainen asia.
Siksi maanpuolustuksen eteen ei olla valmiita tekemään uhrauksia.
Puolustusvoimien strategiapäällikkö, kenraalimajuri Sami Nurmi on katsonut eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan elpymistä aitiopaikalta.
Vuonna 2016 hän meni EU:n sotilasesikunnan päällikön kabinettipäälliköksi Brysseliin. Kauteen mahtuivat sekä brexit että Trumpin ensimmäinen vaalivoitto.
”Kummankaan ei uskottu toteutuvan”, Nurmi kertoo.
Liberaaleissa demokratioissa puolustukseen ei haluta panostaa ilman ulkoista pakkoa. Se on tullut kylmän sodan jälkeen selväksi.
Pohjimmiltaan Euroopassa lasketaan yhä Yhdysvaltojen sotilasmahdin varaan. Julkisista puheista huolimatta myös Trumpin hallinnon uskotaan yhä suojelevan hädän hetkellä Nato-liittolaisiaan.
”Sotilastasolla ei ole nähtävissä toimia, jotka olisivat vähentämässä esimerkiksi Suomen Yhdysvaltain kanssa tekemää yhteistyötä”, Nurmi sanoo.
Hän toivoo Trumpin ”kovan luokan ravistelun” kannustavan kaikkia Euroopan Nato-maita panostamaan puolustukseen vähintään sotilasliiton vähimmäisvaatimukseen.
”Silloin Euroopallakin on huomattavaa suorituskykyä, myös Venäjää vastaan.”
Kenraalimajuri luettelee esimerkkejä asejärjestelmistä, joissa Eurooppa tarjoaa Venäjälle merkittävän haasteen: ”Maavoimilla on hyvinkin moderneja järjestelmiä, esimerkiksi panssarivaunuja. On myös merkittävää hävittäjäkalustoa…”
Yhdessä asiassa Euroopan suurimpienkaan sotilasmahtien on vaikea kilpailla Venäjän kanssa. Sen Ukrainan sota on osoittanut.
”Massan lisäksi Venäjällä on huomattava kyky sietää miestappioita. Länsimaita hämmentää, miten surutta siellä uhrataan ihmisiä tavoitteiden saavuttamiseksi.”
Oikaisu 19.3.2025 kello 11.20: Korjattu kohtaa, jossa kerrotaan Saksan infrastruktuuripaketista. Toisin kuin tekstissä luki CDU ei ole väistyvässä hallituksessa.