Eikä mitään uutta ole auringon alla
Arkeologi Minna Silver luki Sinuhe egyptiläisen 12-vuotiaana. Teos ei jättänyt häntä rauhaan, vaan hän on aina uudestaan palannut Sinuhen jalanjäljille Lähi-itään. Läpi romaanin kulkee ja läpi historian on toteutunut ajatus: ihminen ei muutu, vaikka kaikki ympärillä muuttuu.
13
MIN
Ei voi olla totta. Miten tässä tilanteessa ollaan taas, arkeologi Minna Silver ajatteli.
Oli syksy 2023. Gazaa piiritettiin. Sekä tuoreissa uutislähetyksissä että kirjassa, jota Silver työsti.
Lokakuussa 2023 Gazan ja siellä asuvien palestiinalaisten vähäiset kulkuyhteydet katkaisi Israel.
Silverin tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa ollaan yli 3 300 vuoden takaisissa tapahtumissa. Tavallaan, koska osin kyse on fiktiosta.
Kirja on Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin, ja sen on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Teos taustoittaa Mika Waltarin pääteosta.
Sinuhen aikaan Gaza, tai vanhassa muodossa Ghaza, oli egyptiläisten hallinnassa. Waltari on kehittänyt linnoitetun kaupungin ympärille fiktiivisen piiritystilanteen, heettiläiset yrittävät saada paikkaa haltuunsa.
”Mutta ole huoletta, Sinuhe. Ghaza on yhä meidän, Ghaza on se kulmakivi, jonka varaan tämän sodan rakennan”, sotapäällikkö Horemheb sanoo ystävälleen.
Pelokkaat tunnelmat ja kuvaukset panttivangeista alleviivasivat Silverille Sinuhen ajattomuutta.
Valtiot ja kansat ovat ehkä muuttuneet, mutta ihminen ei. Se tulee selväksi jo heti romaanin alussa:
”Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat.”
MINNA SILVER on ollut kiinnostunut Lähi-idän ja Välimeren maista ”alusta asti”.
Häntä kiehtoi lapsena kotona ollut Pompejin naisista kertova kirja. Samoin kuin äidin, televisio-ohjaaja Eeva Vuorenpään puheet Venetsiasta. Äiti uskoi kaupungin uppoavan jo muutamassa vuosikymmenessä.
Lisäksi Silver luki paljon Raamattua.
Vanhemmilla oli myös Sinuhe egyptiläinen, mutta englanniksi. Siinä oli värikäs Hollywood-kansi, jossa Sinuhe oli kuvattu alfaurosmaisena.
Kansi jäi mieleen. Kenties juuri siksi Silver, joka oli silloin vielä Minna Vuorenpää, tarttui teokseen suomeksi Hämeenlinnan vanhaan ortodoksikirkkoon rakennetussa kirjastossa.
Hän oli 12-vuotias. Kirjasta tuli hänen lempiromaaninsa.
Parin vuoden päästä uskonnonopettaja antoi tehtäväksi etsiä jonkun haastateltavan. Isä sattui tuntemaan itämaisen kirjallisuuden professorin ja Raamatun arkeologin Aapeli Saarisalon.
He tapasivat Suomen Sisälähetysseuran tiloissa. Saarisalo oli jo iäkäs mies. Silver esitti kysymyksiä ja nauhoitti haastattelun kasetille.
Voisitteko kertoa lähemmin tästä työstänne arkeologina?
Kuka rahoittaa teidän kaivauksenne?
Onko näillä kaivauksilla mukana myös nuorisoa?
Kyllä, nuoria oli paikalla eri puolilta maailmaa, Saarisalo kertoi. Opiskelijat halusivat tulla mukaan palkatta.
Silver halusi myös tietää, oliko sota Lähi-idässä vaikuttanut Saarisalon työskentelyyn.
”Ei se ole varsinaisesti, koska tein Lähi-idässä pitkäaikaisesti työtä vuodesta 1920 vuoteen 1932. Silloin kävin vain pienillä välitauoilla Suomessa. Siihen aikaan ei siellä sodittu tällä tavalla”, Saarisalo vastasi.
Saarisalo kuvaili Silverille, miltä näytti Mesopotamiassa, joka kattaa nykyisen Irakin sekä itäistä Syyriaa ja Turkin kaakkoisosan.
Maa on luonnostaan tasaista kuin merenpinta, mutta ”siellä täällä ilmestyy kuitenkin näköpiiriin ylänköjä”, hän kertoi. Aiemmin oli luultu, että ne ovat luonnonmuodostumia.
Ne eivät kuitenkaan olleet, vaan vanhoja asutuksia, jotka olivat kohonneet kerrostuma kerrostumalta ylöspäin. Sodassa on saatettu hävittää kokonainen tällainen kaupunki kerralla.
Kuvaus jäi Silverille mieleen.
TUTANKHAMONIN haudan löytyminen vuonna 1922 kohahdutti maailmaa.
Hauta ei ollut kuninkaalliseksi haudaksi erityisen ylellinen, mutta se oli lähes koskematon ja siksi vaikuttava. Täynnä koruja, veistoksia ja astioita. Yhteensä tuhansia esineitä.
Lisäksi tieteen näkökulmasta kävi tuuri. Löytäjä, britti Howard Carter sattui hallitsemaan systemaattiset arkeologiset metodit, mikä ei ollut tuolloin itsestään selvää.
Kullanhohtoinen Egypti oli äkkiä kaikkialla muotia, Suomessakin. Se näkyi vaatteissa, ja Fazer alkoi valmistaa Tutankhamon-karkkeja.
Mika Waltari oli 14-vuotias koulupoika, johon huuma tarttui.
Hänen intonsa aiheeseen ei jäänyt teini-ikään, vaan säilyi. Vuonna 1939 hän oli kolmekymppinen kirjailija ja julkaissut jo yksitoista romaania. Seuraavaksi hän halusi kirjoittaa vihdoin romaanin muinaisesta Egyptistä.
Hän halusi lisää aikaa taustatöiden tekemiseen ja irtisanoutui vakituisesta työstään Suomen Kuvalehdessä.
Alkoi kuitenkin sota ja melkein heti perään toinen. Waltari joutui monen muun kirjailijan ja toimittajan tavoin töihin Valtion tiedotuslaitokseen, siis laatimaan propagandaa.
Kokemus oli raju.
”Koko sodan aika oli jatkuvaa sisäistä ristiriitaa”, hän kuvasi myöhemmin nauhoitetussa haastattelussa.
Sodan aikana Waltari osallistui myös kansainväliseen kirjailijakokoukseen Weimarissa. Tilaisuuden suojelijana toimi Joseph Goebbels.
Idealismi karisi nuoresta kirjailijasta.
Keväällä 1945 Waltari pääsi keskittymään egyptiläisiinsä, jotka, niin kuin hän kuvasi myöhemmin ilmestyneessä teoksessaan, tulivat hänen luokseen ja alkoivat kertoa tarinaansa. Ennen kaikkea myrtynyt Sinuhe. Tämä istui kirjailijan mukaan vinttikamarin lattialla huvilalla Hartolassa, missä Waltarin perhe vietti kesäänsä.
Kirjoitusvaihe oli intensiivinen.
Kesken kesän Waltarin äiti Olga Waltari kuoli.
”Äitini kuoli juuri silloin, kun ihmisiä heitettiin krokotiileille”, Waltari kertoi itse tallenteella. ”Vaimoni ystävällisesti otti hoitaakseen käytännön hautajaisjärjestelyt, koska minä olin sen verran epäkäytännöllinen.”
Hautajaisten jälkeen hän palasi suoraan huvilalle ja aloitti seuraavana aamuna taas työt.
”Jatkoin juuri siitä mihin olin jäänyt.”
Elokuussa hän vei käsikirjoituksensa kustantajalleen. Samana syksynä WSOY julkaisi Sinuhe egyptiläisen.
MINNA SILVER haki ylioppilaskirjoitusten jälkeen opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon.
Heti seuraavana kesänä hän lähti ensimmäisille kaivauksilleen Jerusalemiin.
Työ oli vapaaehtoista. Välillä oli luentoja, opetettiin esimerkiksi keramiikan pesua. Paikka oli hieno, edessä avautui näkymä Kidronin laaksoon, Silwanin vanhaan palestiinalaiskylään ja toisella puolella Hinnomin laaksoon. Palestiinalaiskylä oli rakennettu muinaisten kaupunkien tapaan terassimaisesti.
Silver muisti Saarisalon kuvauksen ihmiskäsin tehdyistä kukkuloista.
Hän löysi pieniä eläinfiguureja, vähän härkää muistuttavia. Keramiikan palasia löytyi niin paljon, että kaivajat saivat niitä omakseenkin.
Suomessa arkeologit käyttävät lapiota, jolla nostetaan alkuun turve pois ja kaivetaan sen jälkeen hiekkaa tai humusta. Lähi-idässä on toisin, maa on niin tamppautunutta eikä mene helposti rikki. Tarvitaan hakkua. Ja myöhemmin pelkkaa, kaivauslastaa, jolla saa edettyä varovaisemmin. Ikään kuin vain viistämällä maata pois kerros kerrokselta.
Silver tapasi tulevan miehensä Kenneth Lönnqvistin opiskeluaikoina, ja he tutustuivat paremmin kaivauksilla. Myöhemmin pari vaihtoi yhdessä sukunimensä Silveriksi.
Puolisostakin tuli arkeologi.
Silver aloitti kertaalleen työt valmistumisensa jälkeen arkistossa.
Ei, ei, hän ajatteli kuitenkin pian. Tästä ei tulisi mitään. Hän tarvitsi ”jotain visuaalista”, katsottavaa.
”Arkeologiahan on todella visuaalista”, hän sanoo.
”Kaikki nämä esineet, mitä me löydetään. Haudat, rakennukset ja muut.”
MIKA WALTARI ei koskaan käynyt Egyptissä.
Ei ennen Sinuhe egyptiläisen kirjoittamista, eikä myöskään romaanin noustua maailman maineeseen, kun maan presidentti Nasser esitti kutsun.
Tieto tästä on todennäköisesti lisännyt Sinuhe egyptiläisen myyttisyyttä.
Waltari kuitenkin näki lukuisia Egyptistä Eurooppaan kuljetettuja löytöjä. Nuori kirjailija matkusti paljon ja kävi usein museoiden egyptologisilla osastoilla, missä vain liikkui.
Välillä hän matkusti erityisesti juuri tarkoituksenaan nähdä tietty näyttely, esimerkiksi Berliiniin.
Matkoiltaan Waltari osti myös paljon kirjoja. Hän luki sujuvasti ranskaa ja saksaa. Kirjojen lisäksi hän luki paljon erilaisia arkeologisia raportteja.
Waltari on kertonut, ettei tehnyt Sinuhe egyptiläistä varten yhtään muistiinpanoja. Ei ainakaan muuta, kuin vajaat kymmenen vuotta ennen romaaniaan julkaisemansa näytelmän Akhnaton, auringosta syntynyt.
Näytelmä sijoittuu samaan historialliseen ajanjaksoon kuin Sinuhesta kertova romaani. Sen päähenkilö on sama faarao Akhnaton, johon Sinuhekin myöhemmin tutustuu. Akhnaton tai lähteestä riippuen Ekhnaton on todellinen historiallinen henkilö, jonka elämästä on pystytty selvittämään melko paljon tietoja.
Lisäksi Waltari toimitti 1930-luvun alkupuolella yhdessä Ilmari Jäämaan kanssa WSOY:lle teoksen Muinaisajan ihmeet. Teoksessa on ajalle harvinaisia värikuvia patsaista ja seinämaalauksista sekä palatseista ja muista rakennuksista.
Myöhemmin Sinuhe kulkee ja oleilee juuri näissä teoksen esittelemissä paikoissa, Silver osoittaa kirjassaan.
MINNA SILVER antaa haastattelun syyskuussa 2024 kotonaan Tammisaaressa. Oikeastaan toisessa kodeistaan, sillä toinen on Tukholmassa, missä hänen miehensä työskentelee intendenttinä ja osastonjohtajana Välimeren alueeseen ja Lähi-itään keskittyneessä Medelhavsmuseetissa.
Myös parin molemmat tyttäret asuvat nykyisin Ruotsissa.
Talo on rakennettu 1800-luvulla, pihasiipi jo 1700-luvulla. Siellä asui joitakin vuosia Silverin äiti Eeva Vuorenpää. Hän menehtyi viime vuonna.
Silver innostui Sinuhe egyptiläisestä ensin, mutta äitikin myöhemmin.
Vuorenpää ohjasi romaania käsittelevän dokumentin Niin on ollut ja niin on oleva Ylelle vuonna 1995, kun kirjan julkaisusta tuli kuluneeksi 50 vuotta.
Silver tarttui Sinuhen tarinaan pitkän tauon jälkeen, kun alkoi valmistella siitä tietokirjaa.
Hän yllättyi.
Lapsilukijalta oli mennyt ohitse, miten eroottisesti latautunut kirja oli.
Sen lisäksi hän oli vaikuttunut siitä, miten huolellista työtä Waltari oli tehnyt arkeologian näkökulmasta. Samoin kuin luonnon ja maisemien suhteen.
Tietysti Waltarin teos on romaani. Henkilöhahmojen luonteet poikkeavat siitä, mitä niistä tutkimuksen perusteella tiedetään. Moni henkilöistä on kokonaan keksitty.
Kirjassa Sinuhe perehtyy kallonporaukseen. Egyptologi Rostislav Holthoer esitti romaanin olevan tässä suhteessa virheellinen, koska hänen mukaansa muinaisessa Egyptissä ei puhkaistu kalloja. Aiheesta tiedetään kuitenkin olleen jo Waltarin aikana joitakin lähteitä, ja nykytutkimus on todennut hänen kuvauksensa täsmälliseksi.
Osa yksityiskohdista tuli Silverillekin uutena, niin kuin esimerkiksi se, että babylonialaiset olisivat tuolloin käyttäneet hiottua vuorikristallia linsseinä, joilla pystyi näkemään paremmin.
Oliko se totta vai Waltarin mielikuvituksen tuotetta? Hän joutui ottamaan selvää.
”Se piti paikkansa. Olin ihan hämmästynyt siitä.”
Lisäksi Silver huomasi, miten merkittävässä roolissa amorilaiset olivatkaan romaanissa. Hän oli unohtanut sen, mutta sattunut itse tekemään samasta muinaiskansasta väitöskirjansa.
WALTARI tunsi yllättävän hyvin myös paikallista ruokakulttuuria.
Kun Sinuhe pakenee Babyloniasta, hän lupaa väsyneille soutajilleen taateliviiniä. Silver ei ollut törmännyt juomaan aiemmin, mutta sai Syyriassa paikallisilta lahjaksi suuren – todella suuren – taatelitertun ja toi sen kotiinsa Suomeen.
Terttu vanheni ja alkoi valuttaa tummaa nestettä keittiöön.
”Se muuttui ihan viiniksi.”
Vain silloin tällöin Silver todella ihmetteli Waltarin ratkaisuja. Niin kuin esimerkiksi Sinuhen ystävän, faarao Ekhnatonin ruokavalion kohdalla.
Faarao söi Sinuhen mukaan lähinnä puuroa, vettä ja leipää, niin kuin köyhät.
Puuroa?
”Joo, se oli mun mielestä kyllä vähän outoa.”
Egyptiläiset eivät ole varsinaisesti mitään puuronsyöjäkansaa. Sen lisäksi arkeologien löytämissä korkokuvissa Ekhnaton syö ankkaa, ja hänellä tiedetään olleen viinitiloja.
SILVER kattaa pöytään täytettyjä pitaleipiä. Lidlistä saa kuulemma aika hyviä.
Vieraanvaraisuus ja kyläily ovat Lähi-idän maissa tärkeitä. Silver on viimeksi asunut Turkin Mardinissa, missä hänellä oli professuuri.
Siellä Silver kutsui välillä opiskelijoita luokseen kylään. Ja kun hänen isänsä kuoli, kaikki saman osaston professorit tulivat hänen luokseen surunvalittelukäynnille. Hän keitti vieraille kahvia.
”Siellä otetaan huomioon toisen perheeseen liittyvät asiat, syntymät ja kuolemat. Ja niihin osallistutaan.”
Silverin pisin hanke on ollut Syyriassa, missä hän johti ensimmäistä suomalaista arkeologista tutkimusta alueella. Hanke kesti kymmenen vuotta, ja sitä rahoitti muun muassa Suomen Akatemia.
Silver työskenteli erityisesti Jebel Bishrin vuoristoalueella. Töitä tehtiin usein beduiinien kanssa, joiden kanssa hän myös ystävystyi.
”Mikään ei ole niin hyvää kuin siellä suoraan uunista tullut leipä ja itse kirnuttu voi sen päällä”, hän sanoo.
Leipä muistuttaa vähän rieskaa, ja sitä syötiin teltan lattialla istuen.
Ja marmeladit! Esimerkiksi aprikoosimarmeladi oli ihanaa.
”Se on niin intensiivisen makuista.”
Valkoisena, ulkomaalaisena naisena Silver tuli kokonaan beduiinien sosiaalisen järjestelmän ulkopuolelta. Hänen oli helppo toimia. Beduiinit kutsuivat häntä mudiraksi, nimitys on arabiaa ja tarkoittaa johtajatarta.
SILVERIT viihtyivät Syyriassa niin hyvin, että harkitsivat talon ostamista sieltä. Palmyrasta, joka on Unescon maailmanperintökohde. Silkkitie kulki aikoinaan kaupungin halki, ja siellä sekoittuivat Rooman valtakunnan kulttuuri sekä Kiinasta ja Intiasta tulleet vaikutteet.
Vuonna 2011 Syyriassa kuitenkin syttyi kapinoita.
Seuraavana vuonna käynnissä oli täysi sisällissota, jonka yhtenä osapuolena oli terroristijärjestö Isis.
Järjestö oli tuhonnut jo aiemmin tärkeitä historiallisia kohteita muun muassa räjäyttämällä. Lisäksi se on rahoittanut toimintaansa myymällä arkeologisia löytöjä eteenpäin.
Silver seurasi uutisten ja tuttujen kautta, miten Isis vuonna 2015 valloitti myös Palmyran. Paikalla olleet arkeologit pakkasivat löytöjä mukaansa viime hetkiin saakka. Osa pääsi lähtemään pakoon vain varttia ennen kuin Isisin taistelijat saapuivat.
Isisin jäsenet hajottivat patsaita palasiksi, tuhosivat paikalla olleen riemukaaren ja räjäyttivät tornihautoja sekä osan Belin temppelistä.
Osin kyse oli siitä, että temppelit tai haudat edustivat vääriä uskontoja, Silver sanoo. Osin tuhot olivat vain voimanosoituksia länsimaille.
Taistelijat teloittivat myös Silverin tutun, alueelle jääneen syyrialaisen arkeologin Khaled al-Asaadin.
Tämä oli 82-vuotias ja tehnyt elämäntyönsä Palmyrassa.
Silver ei ole palannut Syyriaan sisällissodan jälkeen.
”Mua on kutsuttu, mutta en uskalla mennä.”
Osa syyrialaisista haluaisi jälleenrakentaa kohteita, vaikka alkuperäisiä ei enää saadakaan takaisin.
LÄNSIMAISSA nähdään Lähi-itä mustavalkoisemmin kuin mitä todellisuus on. Sitä mieltä Silver on.
Ihmiset ovat olleet samankaltaisia, on hän sitten asunut juutalaisalueella tai muslimimaassa.
”Israelilaisissa ja syyrialaisissa ei ole oikein eroja. Ne erot ovat poliittisia.”
Tavalliset ihmiset, joita Silver on tavannut esimerkiksi Syyrian maaseudulla, ovat halunneet rauhaa ja hyvät suhteet israelilaisiin.
Israelissa asuessaan hän ystävystyi sekä arabien että juutalaisten kanssa, joista moni oli tiiviisti tekemisissä myös toistensa kanssa.
”Ääriaines” on sitten erikseen.
”Mutta on koteja, joissa juutalaiset, arabit ja kristityt istuvat yhdessä ja juhlivat.”
MIKA WALTARI hyödynsi Sinuhe egyptiläisessä paljon niin kutsuttuja Amarna-kirjeitä, jotka ovat säilyneet yli 3 300 vuoden takaa savitauluissa.
Silver perehtyi moneen alkuperäislähteeseen ensimmäistä kertaa nyt omaa teosta kirjoittaessaan. Oli esimerkiksi isän opetuksia pojalleen, toiset faaraon kirjoituksia.
Hän ei ollut tiennyt, miten perusteellisesti niissä pohdittiin esimerkiksi moraalin merkitystä.
”Se oli hämmästyttävää. Joskus 4 000 vuotta sitten on ajateltu näin syvällisesti tällaisista asioista.”
”Esimerkiksi, että voi saada hyvän elämän, jos elää moraalisesti hyvää elämää.”
Sinuhe egyptiläistä on usein luettu pessimismin ja idealismin kamppailuna, jossa pessimismi on voitolla. Heti sodan jälkeen kirjoitetussa romaanissa on paljon propagandan ja populismin kuvauksia, samoin kuin selviä viittauksia esimerkiksi natsi-Saksaan.
Läpi romaanin toistuu alun ajatus: Niin kuin on aina ollut, on myös oleva.
Ajatuksessa on kaikuja Raamatun Saarnaajan kirjasta, jonka Waltari oli lukenut muutenkin tarkkaan. Sen lisäksi Silver törmäsi fraasiin Dmitri Merežkovskin romaanissa Akhnaten, King of Egypt, joka julkaistiin englanniksi vuonna 1927.
Waltari luki tietokirjallisuuden lisäksi ylipäätään paljon muinaiseen Egyptiin sijoittuvia romaaneja ja otti niistä vaikutteita, sekä tyylillisesti että esimerkiksi henkilöiden välisistä suhteista.
Silver tilasi Merežkovskin romaanin Englannista. Waltarin muistelmista käy ilmi, että hän oli lukenut teoksen, mutta Silverin tietojen mukaan kukaan ei Suomessa ole verrannut romaaneja keskenään.
Waltari luki Merežkovskin teoksen ilmeisesti ranskaksi.
”Siellä Ekhnaton sanoo, että niin kuin on aina ollut, niin on myös oleva”, Silver sanoo.
”Waltari on ottanut sen suoraan sieltä.”
Merežkovskin faarao Ekhnaton on Waltarin henkilöhahmon tapaan messiasmainen. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy.
Runsas vaikutteiden käyttö ei kuitenkaan vähentänyt Waltarin romaanin arvoa Silverin silmissä.
”Päinvastoin.”
Tietohan vain osoittaa, miten laajasti kirjailija oli lukenut.
Jutussa käytettyjen Mika Waltarin sitaattien lähteenä on Eeva Vuorenpään ohjaama dokumentti Niin on ollut ja niin on oleva. Lisäksi on käytetty Medelhavsmuseetin intendetti Kenneth Silveriltä saatuja tietoja. Kuvien esineet kuuluvat museon kokoelmiin.
Oikaisu 4.11. kello 10.26: Toisin kuin jutussa aiemmin luki, Waltari ei kuvannut Sinuhe egyptiläisen kirjoittamista seuraavassa romaanissaan, vaan vasta neljä vuotta myöhemmin ilmestyneessä teoksessa.