Kylmä rauhantalvi

Suomi ajautui energiakriisiin syksyllä 1944. Polttoaineesta ja jopa haloista oli pulaa. Kansaa kehotettiin säästämään sähköä. Hankalin tilanne oli Helsingissä.

energiakriisi
Teksti
Antti Malinen

Kun 31-vuotias Aarne Lehto kotiutettiin jatkosodasta marraskuussa 1944, monen aseveljen tavoin häntä odotti asunnon etsintä.

Yösija löytyi Inkoonkadulta Helsingin Alppilasta, kaksikerroksisen talon ylimmästä kerroksesta. Lehdon nelihenkinen perhe jakoi 15 neliömetrin huoneen heitä majoittavan iäkkään pariskunnan kanssa. Perheenisän mukaan joukko eli kuin ”sillit tynnyrissä”.

”Ja sitten se maate meno juttu, sekin perin hankala asia, kun ei ole sängylle tilaa niin täytyy nukkua permannolla ja siinä taas palelee ettei tahdo nukkumisesta tulla mitään”, hän kirjoitti huoneenvuokralautakunnalle.

Kirjeessään Lehto patisti lautakuntaa hankkimaan perheelle oman huoneen ”mitä pikimmin ennen kuin hermot pettää”.

Iltaisin Aarne ja hänen puolisonsa Maria tekivät petinsä lattialle, isäntäperheen tavoin. Viisikuukautisen poikavauvan ja hänen kaksivuotiaan isoveljensä vuoteet olivat pöytien päällä – muualta oli tila jo loppunut. Vähän vaarallisen järjestelyn ainoana etuna oli, että veljekset säästyivät vedolta ja pahimmalta kylmyydeltä.

Syksyllä 1944 polttoainepula oli riivannut Suomea ja pääkaupunkia jo pitkään, Helsingissä kaasun säännöstely oli alkanut 1942. Talvi- ja jatkosota kuluttivat loppuun Suomen vähäiset varmuusvarastot, mutta kivihiiltä ja koksia saatiin hankittua kohtalaisesti Saksasta.

Syksyllä 1944 suhteet Saksaan katkesivat. Samalla päättyi energian tuonti.

Energiapulaa pahensivat välirauhansopimukseen liittyneet alueluovutukset. Niiden myötä Suomi menetti noin 30 prosenttia vesivoimastaan: Rouhialan ja Enso-Vallinkosken voimalaitokset jäivät Neuvostoliitolle.

Kaasu- ja sähköenergian tuotannossa jouduttiin turvautumaan pääasiassa halkoihin, joita tarvittiin myös rakennusten ja asuntojen lämmityksessä.

Halkojen saatavuudessa oli kuitenkin ongelmia metsätyömaiden työvoimapulan ja sotatilanteen vuoksi.

Kuljetuskalustoa ei ollut tarpeeksi. Kesäkuussa 1944 alkanut Kannaksen suurhyökkäys johti laajoihin siviiliväestön evakuoin­teihin. Syyskuun lopulla satoja autoja ja hevosia tarvittiin Porkkalan tyhjentämiseen.

Välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti vuokra-alueen luovutus tuli toteuttaa vain kymmenessä päivässä. Lähes 10 000 asukkaan ja heidän omaisuutensa evakuointi oli suuri ponnistus, joka kulutti jo entisestään huonokuntoista kuljetuskalustoa.

Lokakuussa 1944 Helsingin kaupungin polttoainepäällikkö Harry Willman pahoitteli kaupunkilaisille, että kaupunki kärsi vielä noin 700 000 kuutiometrin polttopuuvajauksesta ja että puiden jakelu kaupunkilaisille tulisi viivästymään.

Pommituksessa särkyneet ikkunat korvataan pahveilla helmikuussa 1944. © Aavikko / SA-kuva

Taloyhtiöt olivat hyvin erilaisessa tilanteessa: joissakin halkovarastot olivat jo syksyllä täynnä, toisissa odotettiin jännityksellä tulevia toimituksia.

Uunilämmitteisissä asunnoissa puiden hankinta oli asukkaiden vastuulla, joskin kansanhuoltoministeriö määräsi ylimmät hinnat polttopuille ja kaupunki avusti niiden hankinnassa ja jakelussa.

Asukkaiden ja uunien määrä määritti, paljonko halkoja sai. Polttopuuta jaettiin keskitetysti: kuormia ajettiin katujen varsille ja talojen sisäpihoille.

Helsingissä polttopuun hankinnasta vastasi kaupungin oma halkotoimisto ja erillinen ”Helsingin Polttopuun Hankintajärjestö”, johon kuului vajaat 90 teollisuuden ja esimerkiksi ravintoloiden tarpeita ajavaa edustajaa.

Perinteisesti Helsingin polttopuut olivat löytyneet Savon ja Karjalan metsistä, keskimäärin noin 350 kilometrin takaa. Kuljetusongelmien myötä metsätyömaita oli etsittävä lähempää.

Helsingissä järjestettiin kesällä 1945 niin sanottuja hätähakkuita, joita toteutettiin noin 50 kilometrin etäisyydellä pääkaupungista. Poikkeushakkuista maksettiin maanomistajille erityinen korvaus, ja valtio huolehti myös hakkuualueiden palauttamisesta kasvukuntoon.