Kauniita puheita ja reunaehtoja

Eurooppa ei halua sanoa asioita niin kuin ne ovat. Voiko Ukraina luottaa liturgian taakse piiloutuvien päättäjien tukeen?

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Anna-Lena Laurén
Kirjoittaja on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Berliinissä.
4 MIN

Lähes vuosi sitten kävin kristillisdemokraatien vaalivalvojaisissa Berliinissä. Puolue oli voittanut Saksan liittopäivävaalit, mutta tehnyt historiallisen huonon vaalituloksen. Tuleva liittokansleri Friedrich Merz totesi, että Euroopan oli pakko katsoa totuutta silmiin.

”On selvää, ettei Euroopan kohtalo enää kiinnosta amerikkalaisia. Ei ainakaan nykyhallinnon amerikkalaisia”, Merz sanoi vaali-iltana.

Paljon suoremmin ei asiaa olisi voitu ilmaista.

Usein kuulee sanottavan, että Euroopan pitää herätä uuteen todellisuuteen. Mutta Eurooppa on jo herännyt. On puhuttu vuosikausia siitä, että emme voi enää olla riippuvaisia USA:sta.

Ei vain olla haluttu vetää johtopäätöksiä.

Suomessa olemme toistelleet, että USA on meidän liittolaisemme. Ymmärrän kyllä miksi. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei aina voi sanoa asioita niin kuin ne ovat, koska se voisi antaa vääriä signaaleja viholliselle.

Se, miltä asiat näyttävät, on tärkeää. Jos Suomen kaltainen pieni reunamaa valittaa ääneen, ettei USA enää ole liittolaisemme, Venäjä voisi saada vaarallisia ideoita.

Samasta syystä Ukraina ei voi sanoa, että USA toistuvasti pettää heidät, pelaa Putinin pussiin ja rikkoo lupauksia.

Vaikka tämä on realiteetti, Zelenskyin on teeskenteltävä, että asiat ovat toisin. Ukraina on rintamalla vaikeassa tilanteessa, ja USA vahvin maa, joka voisi auttaa ukrainalaisia.

Washingtonin tuki Kiovalle on ollut ailahtelevaa, eurooppalaisten solidaarisuus taas vankkaa. Mutta taistelukentällä amerikkalaisten aseet ja varsinkin tiedustelutiedot painavat enemmän.

Zelenskyi pyrkii pitämään USA:n mukana rauhanprosesissa hinnalla millä hyvänsä, sillä hän tietää, että Putin pelkää vain Trumpia.

© Outi Kainiemi

Ukrainan ongelma on koko sodan ajan ollut se, etteivät länsimaat sano, mitä oikeasti tarkoittavat.

”Stand with Ukraine”, mutta vain niin kauan kuin ei tarvitse lähettää sotilaita.

”Rauha on tehtävä Ukrainan ehdolla”, kunhan ne eivät estä neuvotteluja alueluovutuksista.

Samalla Ukrainalle ollaan lupaamassa EU-jäsenyyttä, vaikka maa ei täytä kunnolla edes ehdokkuuden kriteerejä. Suunnitelmissa onkin B-luokan jäsenyys, jossa Ukraina kyllä olisi jäsen mutta ilman äänioikeutta.

Ukrainalla ei olisi pääsyä EU:n sisämarkkinoille eikä osaksi unionin maatalouspolitiikkaa ennen kuin jäsenkriteerit on täytetty.

Kyseessä on hätäratkaisu, ja hätäratkaisut ovat harvoin kestäviä.

Haastattelin taannoin Rolf Mützenichiä Berliinissä. Mützenich on kansanedustaja ja perinteinen saksalainen sosiaalidemokraatti. Hän on myös poliitikko, joka korostaa myötämielisyyttä ja ymmärrystä Venäjää kohtaan, mikä on siirtänyt hänet Saksan politiikan marginaaliin. Aikaisemmin hän oli sosialidemokraattien ryhmäjohtaja Bundestagissa, nykyään riviparlamentaarikko.

Saksa oli naiivi ja itsekäs, kun se teki itsensä riippuvaiseksi venäläisestä kaasusta. Mützenich myöntää, että hän arvioi Putinin väärin. Silti hän yhä vaatii, että Venäjän kanssa pitää neuvotella. Hän myös varoittaa siitä, että Venäjä voi käyttää ydinaseita. Kaikki tämä sataa Putinin laariin. Mutta Mützenich itse uskoo mitä sanoo ja sanoo mitä ajattelee. Samaa tunnetta ei enää ole monien sellaisten päättäjien kanssa, jotka näyttävästi tukevat Ukrainaa.

Kun Ursula von der Leyen julisti, että EU:n pitää olla valmis ampumaan alas venäläisiä hävittäjiä, jos ne rikkovat unionin ilmatilaa, minua eurooppalaisena hävetti.

Von der Leyen on EU-komission puheenjohtaja eikä komissiolla ole mitään tekemistä EU-maiden ilmapuolustuksen kanssa. Se oli pelkkää henkseleiden paukuttelua. Venäjä on vihollinen jolle pitää näyttää eikä sanoa.

Euroopalta vaaditaan nyt puolustusmenojen nostamista ja aseistautumista. Useammat eurooppalaiset natomaat ovat luvanneet nostaa puolustusmenonsa viiteen prosenttiin bkt:sta.

Puolet noista menoista riittäisi aseistamaan Ukrainan niin, että se pystyisi heittämään ulos Venäjän ainakin osasta miehitetyiltä alueilta ja varmistamaan itselleen paremman neuvotteluaseman.

Se oli halvempi ja tehokkaampi tapa. Mutta EU-maat eivät sitä tee.

Voiko se johtua siitä, että itse asiassa ei olekaan aikomusta tehdä näitä satsauksia?

Että nytkään ei olla tosissaan?