Viime lama on nykyajan kansantarina - kerro omasi

Profiilikuva
kansantarinat
Teksti
Pirita Männikkö

Kansantarinat eivät ole vain Kalevalaa. Millaisia sinun mielestäsi ovat 2000-luvun tarinat?

Sanalla ”kansantarina” on vähän kummallinen kaiku. Ainakin siksi, että se tuntuu viittaavaan sellaisiin aikoihin, jolloin rahvaan viisaudet olivat selkeästi erotettavissa etuoikeutettujen tarinoista. Nykyään taidetaankin puhua vain tarinoista, mutta se taas kuulostaa liian isolta, toisissa ulottuvuuksissa liitelevältä.

Ei ihme.

Haastattelemani folkloristi Pauliina Latvala totesi aiemmin viikolla, että elämme nykyään hyvin tarinoituneessa maailmassa. Kuulostaa uskottavalta, sillä onhan ihminen aina tavannut selittää maailmaa tarinoilla. Ja nykyinen elämä – ehkä etenkin bisneselämä – on ulottanut tarinat joka puolelle ja monissa muodoissa. Esimerkiksi mainokset pyrkivät vetoamaan vanhoilla tarinoilla. Samalla luodaan myös uusia.

Suuria tarinoita miettiessä mieleen putkahtavat esimerkit ovat vuosisatojen takaa. Tämän ajan tarinoiden poimiminen on hankalaa, sillä niitä riittää.

Yksi kuitenkin löytyy: 1990-luvun alun lama.

Itselleni se jäi selkäytimeen, vaikka olin hädin tuskin kouluikäinen, eikä lama omassa perheessäni näkynyt esimerkiksi työttömyytenä. Pidin uutta romahdusta selviönä, enkä tainnut olla ainoa. Jo IT-kuplan puhkeamisen aikaan pelättiin uutta lamaa.

Väittäisin, ettei viime laman aikaansaama trauma liity vain siihen, miten se on näkynyt omassa lähipiirissä. Siihen viitataan jatkuvasti, eikä vähiten nyt, kun päällä on hieman vastaava tilanne.

Niin kuin kaikki hyvät tarinat, 1990-luvun alun lama on symboli suuremmille asioille – niin kuin vaikkapa hyvinvointiyhteiskunnan rapistumiselle.

Millaisia ovat 2000-luvun (kansan)tarinat? Kerro sinä.