Hannu L. T. Heikkinen: "Maan tapa" lymyää myös tiedepolitiikan kulisseissa

Profiilikuva
lausunnot
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mitä tutkija saa sanoa? Mistä on vaiettava? Keskustelu tutkijoiden sananvapaudesta alkoi, kun VTT:n tutkijoita ohjeistettiin, että he saavat poiketa työnantajansa virallisesta näkemyksestä vain “yksityishenkilöinä”.

Entä jos tutkija esiintyy “yksityishenkilönä”, tuleeko hänen häivyttää myös tutkijaidentiteettinsä ja samalla sumentaa lukijoilta se, mihin näkemys perustuu? Entä mitä tapahtuu tieteelle, jos tutkijan sananvapauden rajoja piirretään minnekään muualle kuin sinne kuin missä totuuden rajat kulkevat?

Olen pitkään pohtinut näitä kysymyksiä muiden tutkijoiden kanssa ja julkaisut artikkeleja, joissa käsitellään totuuden ongelmaa ja tieteen tarkoitusta. Kysymys totuudesta on monisyinen: Tarkoitetaanko sillä esitettyjen väitteiden ja asiantilojen vastaavuutta? Vai vallitsevaa käsitystä, tiedeyhteisön enemmistön kantaa? Tieteellisestä totuudesta ei ole yhtä ainoaa käsitystä, ei edes sen syntyprosessista.

Emme ole sen parempaa käsitystä tieteellisestä totuudesta löytäneet kuin sen, että totuutta voidaan parhaiten tavoitella vapaassa keskustelussa. Tärkeää on, että kukaan eri rajoita kenenkään oikeutta puhua. Jokaisen tulisi olla keskustelussa avoin ja rehellinen ilman taakse piilotettuja päämääriä. Kannanottojen tulee perustua kokemusperäiseen näyttöön (empiirisyys) ja järkiperäiseen ajatteluun (rationaalisuus).

Tieteen historian näkökulmasta tuntuu vaikealta hyväksyä asiantuntijoiden sananvapauden rajoittamista. Se sotii vapauden periaatetta vastaan, joka on määritetty tieteellisen toiminnan perustaksi sekä tieteenfilosofiassa että perustuslaissa.

Tieteen mustasta historiasta tunnemme tapauksia, joissa vallitseva “totuus” on tukahduttanut poikkeavat käsitykset, jotka sittemmin ovat osoittautuneet kestäviksi. On täysin mahdollista, että yksi galileogalilei on oikeassa ja satatuhatta inkvisition totuudenvartijaa väärässä.

Suomalaisessakin tiedeyhteisössä on piirteitä, jotka muistuttavat inkvisition aikoja. Tiedepolitiikan kulisseissa lymyää samainen “maan tapa”, jota media yrittää kitkeä yleispolitiikasta. Tärkeimmistä asioista sovitaan “taustakeskusteluissa”.

Korruptoituneessa toimintakulttuurissa ei tarvita rahan tai muiden hyödykkeiden vaihtoa tai edes sanallisia sopimuksia, vaan suhmurointi perustuu vastavuoroisiin palveluksiin ja kiitollisuudenvelkoihin.

Harvemmin tutkijoita suitsetaan kirjallisilla ohjeilla kuten VTT:ssä. Tavallisempaa on, että asiat hoidellaan kulissien takana, ja viesti yksittäiselle tutkijalle tuodaan esimerkiksi kahdenkeskisessä puhuttelussa. Tehokkainta on, että uhkauksia ei pueta sanoiksi. Fiksut ihmiset osaavat lukea rivien välistä.

Esimerkkinä tapaus vuosia sitten eräästä yliopistosta. Kirjoitin kolumnin, jossa tarkastelin silloisen yliopistokeskustelun painotuksia. Kirjoitin, että yliopiston latistaminen paikallisen talouselämän veturiksi ei kunnioita yliopiston ideaa. Yliopiston tehtävä on palvella yleistettävää intressiä. Tämä kiteytyy yliopiston latinankieliseen nimeen “universitas”, yleinen totuus.

Pian eräs korkea-arvoinen hallintohenkilö soitti kännykkääni ja halusi “keskustella”. Häneen oli otettu yhteyttä. Yhteydenottaja oli ollut huolissaan siitä, onko kyseisen yliopiston linja muuttunut, kun tällaista saa lukea lehdestä. Rivien välissä viesti oli selvä: on hyvä pohtia, mikä olisi nyt oman edun mukaista.

Pari viikkoa myöhemmin sain viestin lehdestä, jossa tekstini oli julkaistu. Toimitus kiitti kauniisti seitsemän vuoden palveluksesta kolumnistina. Lukijoiden palaute oli ollut erinomaista, ja nyt oli sopiva aika vaihtaa kolumnistia. Omassa työssäni törmäsin pian odottamattomiin hankaluuksiin yliopistohallinnon taholta. Ajallinen yhteys näiden tapausten välillä oli verrattoman mielenkiintoinen. En voinut kuitenkaan väittää, että asioilla olisi mitään muuta yhteyttä.

Olin kuitenkin kuulevinani Rene Descartesin sanovan jostain pilven reunalta: “Sinun on hyvä epäillä kaikkea – edes kerran päivässä.” Näyttipä siellä myös Galileo Galilei mutisevan partaansa: “Väitteiden totuusarvoa ei ratkaise sen esittäjän asema tai arvovalta, vaan kokemusperäiset todisteet ja järkiperäiset perustelut.”

Olen kuitenkin päätynyt jo kauan sitten samaan ratkaisuun kuin Galileo Galilei: perun puheeni. Ei se sittenkään pyöri.

Hannu L. T. Heikkinen

Kirjoittaja on erikoistutkija, dosentti.

Aiheesta lisää

Oma näkemys vastaan työnantajan linja – mitä tutkija saa sanoa? (Suomenkuvalehti.fi 25.9.2010)

VAPO vs. VTT: riippumaton tutkimus jälleen tulilinjalla (Totta vai tiedettä, Suomenkuvalehti.fi 29.9.2010)