Uuden hallituksen pitää tehdä vielä tallessa olevien dokumenttikuvien pelastussuunnitelma

Tutkijat, esitelmöitsijät ja kirjailijat hakevat usein turhaan tiettyä valokuvaa, josta heillä on varma näkömuisti tai varmennus vanhasta dokumentista. Mihin tuon vuosikymmeniä sitten ikuistetun tilanteen aineisto on voinut hävitä? Sanomalehtien arkistot antavat epämääräisiä vastauksia. Valokuvaajat tai heidän perillisensä viittaavat kellareissa lojuviin järjestämättömiin kuva- ja negatiivipinoihin.

”Valokuvat eivät ole kulttuuriperintöä”, opetusministeriön virkamies totesi parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä oli kysytty, voisiko ministeriön mittavasta kulttuuri­perinnön tuesta saada apurahaa uutiskuvien arkistointiin.

Säätiöillä ja rahastoilla on ollut samansuuntainen linja. Muuan mittavaa säätiötä hallinnoiva asiamies totesi: ”Emme ole kos­kaan antaneet apurahaa lehtikuville, em­mekä anna nytkään.” Samaan aikaan tuetaan – aivan oikein – journalistisia hankkeita niin kotimaassa kuin ulkomailla. Eivätkö lehtikuvat ole journalismia?

Vuodesta 1995 alkaen hallitusohjelmissa on mainittu digitalisoinnin tarve. Silti satoja tuhansia kansakunnan historiaan liittyviä valokuvia on rahdattu kaatopaikalle tai poltettu. Hufvudstadsbladetista vietiin 1950-luvulla kaatopaikalle ikivanhoja lasinegatiiveja. Olivat kuulemma liian painavia säilytettäviksi.

Useat lehtitalot, kuvatoimistot ja lehdet niin pääkaupungissa kuin maaseudulla ovat vuosikymmenten mittaan syyllistyneet samaan. Tuhoa ovat tahoillaan tehneet vaikkapa STT-Lehtikuva, Pressfoto, Ilkka, Keskisuomalainen, Kainuun Sanomat, Pohjolan Sanomat, Savon Sanomat, Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Lehti.

Ketään ei tietenkään saada jälkikäteen vastuuseen – kysymyksessähän ovat olleet vain valokuvat. Kuvamateriaalin kompostoin­ti on kaikesta päätellen ollut otollinen teko, kun arkistoinnista ei enää tarvinnut huolehtia. Kun säästettiin varastotilaa, loukattiin myös lehtikuvaajien tekijänoikeuksia.

Vain Puolustusvoimia voi onnitella histo- rian ymmärryksestä. Jatkosodan noin 150 000 valokuvan kuva-aarre oli maannut holveissa koskemattomana vuosikymmenet. Prikaatikenraali Olli Nepponen (kok) otti asiasta eduskuntavuosinaan kopin ja esitteli suunnitelman valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajalle Hannes Manniselle (kesk). He ymmärsivät kuvien yhteiskunnallisen merkityksen. Mittaamattoman arvokkaat SA-kuvat ovat nyt netissä vapaasti kansalaisten, tutkijoiden ja kirjailijoiden käytettävissä.

Dokumentti- ja lehtikuvien digiloikka on edelleen ottamatta. Muutamille museoille on jaettu ropoja valokuvien digitointiin ja niiden järjestämiseen. Kun vaikkapa Museovirasto on vastaanottanut kuvia, kuvaaja on joutunut allekirjoittamaan sopimuksen, jolla kuvien oikeudet ovat siirtyneet vastaanottajalle. Kysymyksessä on käytännössä tekijänoikeuksien ryöstö. Onkohan Kansalliskirjasto aikoinaan pakottanut Sibeliuksen perikunnan hyväksymään vastaavan konfiskaation?

Jos päättäjät haluavat kohdella dokumenttivalokuvausta sivistysvaltion arvon mukaisesti, uuden hallituksen tulee tehdä vielä tallessa olevien kuvien pelastussuunnitelma. Sen pitää tarkoittaa yksittäisten dokumenttikuvaajien aineiston järjestämistä, digitointia ja tekstitietojen päivitystä. Riittävällä taloudellisella tuella kuvaajat voivat halutessaan itsekin huolehtia arkistojensa perkauksesta ja teettää digitoinnin alan ammattilaisilla. 

Komulainen on kuvajournalisti, Lehtinen filosofian tohtori ja Soikkanen poliittisen historian professori emeritus.