Urheilujärjestelmän onnistumista ei tulisi mitata saavutettujen mitalien perusteella
PUHEENVUORO: Hyvin johdettu organisaatio ei pelkää yksittäisiä epäonnistumisia, kirjoittavat Jussi Pyykkönen ja Sari Rautio.
Kun urheilija voittaa, voittaa myös urheilujohto ja siinä sivussa koko kansakunta. Kun urheilija epäonnistuu, hän yksin epäonnistuu.
Urheilujärjestelmän tavoitteet julistetaan toteutuneiksi, kun tulee voittoja. Tappion hetkellä järjestelmän tavoitteista ja tehdyistä valinnoista ollaan hiljaa. Epäonnistuessaan urheilija on todella keskiössä.
Suomen Olympiakomitean 23. elokuuta julkistama kymmenen olympiamitalin ja kymmenen paralympiamitalin tavoite ei ole suomalaisen urheilujärjestelmän tavoite, vaan arvaus yksittäisten urheilijoiden onnistumisesta kisoissa.
Yksittäisellä urheilijalla voi olla mitalitavoitteita, ei järjestelmällä.
Emme oikeastaan tiedä, parantaako nykyinen järjestelmämme mitalien todennäköisyyttä vai vähentääkö se niitä suhteessa kilpailijamaihin.
Voimme kasvattaa budjettia yhtä suureksi kuin naapurimailla tai kopioida yksittäisten urheilijoiden taustalta toimivia harjoitusohjelmia, mutta se ei vielä kerro mitään järjestelmämme potentiaalista.
Urheilujärjestelmässä johtaminen tulisi ottaa tosissaan.
Suomalaisen huippu-urheilun keskiöön on haluttu nostaa ”urheilija keskiössä” -ajattelumallia. Tämän lämpimän periaatteen tulisi tarkoittaa muutakin kuin että vain urheilijalle asetetaan tavoitteita.
Jos suomalaisen urheilujärjestelmän johtaminen halutaan ottaa tosissaan, tulisi luoda selkeät tavoitteet koko järjestelmälle, ei vain urheilijoille.
Menestyneissä yrityksissä johtaminen ymmärretään parhaan mahdollisen toimintaympäristön luomisena, ei vain työntekijöiden suoriutumisen arvioimisena.
Hyvin johdettu organisaatio ei pelkää yksittäisiä epäonnistumisia, vaan oppii virheistä kollektiivina. Keskiössä eivät ole yksittäiset työntekijät, vaan koko yrityksen menestymisen potentiaali pitkällä aikavälillä.
Myös urheilujärjestelmä voisi oppia kollektiivina, jos sen johtamiselle luotaisiin aidot vaikuttavuusmittarit.
Oikea tavoite urheiluliikkeelle olisi sellaisen toimintaympäristön kehittäminen, joka parantaisi urheilijoiden menestymisen todennäköisyyttä pitkällä aikavälillä.
Järjestelmän onnistumista tai epäonnistumista tulisi mitata sen perusteella, kuinka vaikuttavia malleja se pystyy luomaan urheilijoiden tueksi, ei sen perusteella, kuinka monta mitalia urheilijat saavuttavat. Se ei ole mahdotonta.
Erilaisten toimintamallien vaikuttavuutta on mitattu monilla eri hallinnonaloilla työllisyydenhoidosta sosiaali- ja terveyspalveluihin.
Vaikuttavuustavoitteiden kirkastaminen ja arvioinnin kehittäminen antaisi myös yhteiskunnalliselle päätöksenteolle täysin uudet edellytykset.
Julkisen rahan käyttämisessä tulisi aina huomioida toimenpiteiden kustannusvaikuttavuus – eikä huippu-urheilu saa olla poikkeus.
Liikuntapoliittinen linja horjuu jatkuvasti.
Olemme vuosikymmenten aikana kokeneet suomalaisessa urheilussa useita onnistumisen hetkiä.
Valitettavasti niiden taustalla vaikuttaisivat olevan useammin satunnaiset yksilölliset menestystarinat kuin systemaattinen suomalaisen urheilun johtaminen. Jatkuvasti horjuvan liikuntapoliittisen linjan ehdottomasti huonoin puoli on siinä, että yksin keskiöön jääneet urheilijat eivät pysty ennakoimaan järjestelmän tukea.
Mikään yhteisö ei voi kurottaa parhaimpaansa, kun tulevaisuuden suunta on sumea.
Kirjoittajat Jussi Pyykkönen ja Sari Rautio toimivat Valtion liikuntaneuvostossa.