Unohdettu Pohjois-Kaukasia: Venäjän pahimmat ihmisoikeusloukkaukset eivät saa palstatilaa

Profiilikuva
Amnesty
Teksti
Susanna Niinivaara
Kirjoittaja on lehdistövirkamies Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia.

Pohjois-Kaukasia todistaa Venäjän pahimpia ihmisoikeusloukkauksia. Amnesty Internationalin kesäkuussa Ingušian tilanteesta kertova raportti (The circle of injustice: Security operations and human rights violations in Ingushetia) on siitä tuore muistutus. Ingušiassa ihmisiä katoaa, heitä kidutetaan ja tapetaan. Sieppaajina ovat poliisi- ja turvallisuusorganisaatioiden viranomaiset. On arvioitu, että nämä naamioituneet ja aseistetut miehet ovat sitten vuoden 2002 siepanneet yli 200 ihmistä.

Turvallisuusviranomaiset selittävät taistelevansa metsissä piileskeleviä terroristeja vastaan ja kapinalliset todistettavasti tekevät terrori-iskuja niin Pohjois-Kaukasiassa kuin muuallakin Venäjällä. Ingušiassa pelätään kuitenkin syystä paljon enemmän turvallisuusviranomaisia kuin metsien kapinallisia.

Amnesty haastatteli raporttiaan varten 60 ihmistä vuosina 2010 ja 2011, myös Ingušian presidentti Junus-Bek Jevkurovia. Turvallisuuspalvelu FSB:n Ingušian osasto ja Venäjän sisäministeriö eivät vastanneet ihmisoikeusjärjestön haastattelupyyntöihin.

Yksi Amnestyn kirjaamista tapauksista on Israil Toršhojevin katoaminen 22. marraskuuta 2010. Kaksi tuntematonta hyökkääjää tappoi henkilöauton kuljettajan ja haavoitti autossa ollutta matkustajaa. Rikospaikalla oli viitisenkymmentä kasvonsa naamioilla peittänyttä eri turvallisuuspalveluiden miestä, kun Toršhojev tuli paikalle. Hänelle selvisi, että tapettu mies oli hänen pikkuserkkunsa. Hän pyysi viedä ruumiin ruumishuoneelle. Sitten hän syytti viranomaisia pikkuserkkunsa taposta ja yleisestä laittomuudesta Ingušiassa.

Naamioituneet turvallisuuspalvelun miehet vaativat nähdä Toršhojevin henkilöllisyystodistuksen ja päättivät tehdä kotietsinnän Toršhojevin talossa. Turvallisuusviranomaiset eivät löytäneet etsimäänsä (mitä se sitten olikin) ja veivät Toršhojevin mukanaan. Tämä oli viimeinen kerta, kun Toršhojevin vaimo näki miehensä. Mikään turvallisuusviranomainen ei ole vahvistanut Toršhojevin pidätystä. Perhe ei tiedä, onko hän elossa vai kuollut.

Pohjois-Kaukasian julmuudet, selvittämättömät rikokset, saavat huomattavasti vähemmän huomiota viestimissä kuin Moskovan ja Pietarin mielenosoittajien pidätykset vain siksi, että me toimittajat käymme harvoin Ingušiassa, Tšetšeniassa, Dagestanissa ja Kabardino-Balkariassa.

Ketään ei koskaan ole asetettu syytteeseen tahdonvastaisesta katoamisesta tai laittomista teloituksista koko Pohjois-Kaukasiassa, Amnesty tiivistää. Tästä huolimatta kansainvälisissä tapaamisissa Venäjän johto joutuu harvoin vastaamaan kysymyksiin Pohjois-Kaukasiasta. Joku Ingušia on liian vaikeasti tajuttava, liian kaukana, ja siellä kuolee liian vähän ihmisiä, jotta aihe nousisi kansainväliseen keskusteluun.

Venäjän viranomaisille ja poliitikoille on vaikeaa myöntää, että sieppauksiin syyllistyvät viranomaiset, ja siksi ne jäävät selvittämättä. Ingušian Jevkurov on siitä erikoislaatuinen johtaja, että hän on myöntänyt näin käyneen.

Helmikuussa Jevkurov kertoi kansalaisjärjestöjen kongressissa, että vuonna 2011 viidessä sieppaus- ja katoamistapauksessa oli merkkejä turvallisuusviranomaisten osallisuudesta:

”Kun tullaan aikaisin aamulla panssaroiduilla henkilökuljetusautoilla, Uraleilla ja muilla sotilasajoneuvoilla ja viedään ihmisiä, olisi typerää väittää, etteikö asialla olisi olleet silovikit vaan esimerkiksi [kapinallisten johtaja] Doku Umarov.

Toisin kuin Venäjän presidentti ja varsinkin Venäjään kuuluvan Tšetšenian johtaja Ramzan Kadyrov, Jevkurov ei sysää kapinallisliikehdintää pelkäksi ulkomailta tulleiden joukkojen terroriksi. Jevkurovin mukaan on selvää, että metsiin lähtee paikallisia nuoria miehiä. Ehkäpä Jevkurov on niitä johtajia, joiden kanssa Pohjois-Kaukasian tilanteesta kannattaisi keskustella muidenkin kuin Amnestyn.