Taas sitä minää

Nykykirjallisuus tuntuu usein minäkeskeiseltä. Syy siihen ei välttämättä ole kirjoissa, kirjoittaa Tyyne Pennanen.

Toimitukselta 30.1.2026

Teksti: Tyyne Pennanen

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

2 MIN

Kysyin kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikankaalta, että millaista on uusia muotoja etsivä kotimainen kirjallisuus. Yllätyin, kun hän mainitsi omaelämäkerrallisen kirjallisuuden.

Taas sitä minää, ajattelin ensimmäiseksi. Eikö autofiktiobuumi ole jo ohi? Viime vuonna kirjailija Joel Haahtela tuomitsi Parnassossa nykykirjallisuuden minäkeskeiseksi traumanpalvonnaksi. Me Naiset taivasteli puolestaan jo vuonna 2021: Autofiktiota on pukannut viime vuosina markkinoille kuin banaanikärpäsiä loppukesästä keittiöön.

Ylikangasta omaelämäkerrallisuuden tuomitseminen turhauttaa. Hänen mielestään moni kirjailija onnistuu omaelämäkerrallisissa teksteissään kertomaan tästä ajasta ja maailmasta. Esimerkeiksi hän nostaa Susanna Hastin Toivottomuuden, Ossi Nymanin Häpeärauhan ja Minna Mikkosen Sydänhirviön.

Niissä on hänen mielestään myös osattu käyttää minäkertojaa.

”Siis musta tuntuu, että usein ei anneta edes tilaisuutta. Minäkertoja alkaa ärsyttää vähän liiankin helposti.”

Miksi nykykirjallisuus kuitenkin niin monen mielestä vaikuttaa minäkeskeiseltä navankaivelulta? Niin välillä minustakin.

Ylikangas ohjeisti minua katsomaan kaikkea muuta kirjallisuuden ympärillä.

Kirjoja myydään usein lupauksella siitä, että ne ovat ”autofiktiivisiä”, kertovat siis jotain kirjailijan omasta elämästä. Joskus kirjojen kansikuvissa on mukaelma kirjailijasta, kuten Erkka Mykkäsen Sellainen mies -romaanissa. Kirjailijat antavat henkilöhaastatteluja ja ovat esillä sosiaalisessa mediassa. Toisinaan he lukevat itse äänikirjansa, mikä lisää henkilökohtaisuuden vaikutelmaa.

Ja tietenkin markkinoilla on paljon pelkkää itserakasta ja huonosti kirjoitettua minähöttöä.

Kaiken tämän kaupallisen minähulinan keskellä pitäisi osata keskittää katse teoksiin. Onhan se vaikeaa. Kirjallisuus on tavallaan läikkynyt yli omasta karsinastaan.

Viime aikoina olen ajatellut toistakin näkäkulmaa. Entä jos auto- ja biofiktioiden sekä elämäkertojen suosio kertoo muustakin kuin vain yksilökeskeisyydestä? Ehkä me lukijat tarvitsemme viittauksia ”oikeisiin ihmisiin”, koska emme enää usko, että fiktio voi olla totta tai tärkeää. Se tarkoittaisi kuvittelukyvyn köyhtymistä.

Se olisi isompi ongelma kuin itseään silloin tällöin vähän liikaa peilaileva kirjailija.

Tyyne Pennanen on kulttuuriaiheisiin erikoistunut toimittaja.

Oikaisu 2.2.2026 kello 10.30. Minna Mikkosen nimi oli kirjoitettu virheellisesti, tekstissä luki Miina Mikkonen.