Oikeaoppiset kirjan kimpussa

Lapsena luin Astrid Lindgrenin kirjan Veljeni, Leijonamieli monta kertaa. Rakastin Lindgrenin kykyä rakentaa omaa maailmaansa, jossa oli sekä vaaroja että turvallisuutta.

Sama teos on myös tyttäreni lempikirjoja. Kun luimme sen yhdessä lapseni kanssa, huomasin uusia ulottuvuuksia. Lopputaistelu kahden hirviön välillä on selvä allegoria toisesta maailmansodasta. Lohikäärme Katla ja käärmehirviö Karma ovat kuin Stalinin ja Hitlerin ruumillistumia. Se herätti epämukavuuden tunteita.

”Onko pelottavaa?” kysyin lapselta.

”Äiti! Tämähän ei ole totta.”

Lapselleni oli selvää, että kaunokirjallisuutta ei pidä lukea kuin todellisuutta. Kerran hän sanoi, ettei ymmärrä, miksi kirjoitan tietokirjoja.

”Kirjoitat siis asioista, jotka ovat oikeasti tapahtuneet.”

”Niin.”

”Ei millään pahalla, mutta ei se ole kiinnostavaa. Kaikkihan tietävät jo niistä asioista!”

Lapsen ei siis ole vaikeaa ymmärtää, että kaunokirjallisuus on ihmisen keksimää ja luomaa.

Sanalla sanottuna taidetta.

 

Taide ja sen tekijä ovat eri asioita. Voi olla perinteinen sovinistinen mies, kuten Tolstoi, ja silti kirjoittaa maailman parhaan romaanin vahvasta naisesta, Anna Kareninasta. Voi olla juutalaisvastainen, konservatiivinen panslavisti, kuten Dostojevski, ja silti kirjoittaa romaaneja, joissa on niin monta ulottuvuutta, että niitä pitää lukea uudelleen ja uudelleen.

Suuret taiteilijat voivat poliittisesti olla typeryksiä. Taiteellinen lahjakkuus ei tee ihmistä demokraattiseksi, suvaitsevaiseksi tai millään muullakaan tavalla hyväksi ihmiseksi.

Siksi yllätyin, kun Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Aino Miikkulainen kirjoitti olevansa huolestunut siitä, paistaako J.K. Rowlingin transfobia läpi hänen kirjoissaan Harry Potterista.

Rowling siis kuuluu feminismin perinteiseen siipeen, jonka mielestä sukupuolella, johon syntyy, on vahva merkitys. Sen myötä katsotaan saadun kokemuksia, joita on mahdotonta omia jälkeenpäin. Tästä asiasta voi toki olla eri mieltä. Kyseessä on kuitenkin laaja periaatteellinen väittely, joka on vasta alkanut. Sen ei pitäisi olla merkki etsiä transfobiaa Rowlingin kirjoista.

Kun Miikkulainen kuitenkin näin tekee, hän huomaa, että kirjojen pahikset ovat joko lihavia tai rumia. Hän kysyy, onko tarpeellista tuoda lapsen elämään käsitystä jonkun rumuudesta.

Taidetta ja kirjallisuutta ei tehdä maailman parantamiseksi vaan siksi, että ihmisellä on tarve ilmaista itseään, luoda jotain oman todellisuutensa ulkopuolella.

Tämä pätee myös lastenkirjallisuuteen. Jos sitä pitää muokata niin, että lapsi varmasti saa oikean maailmankuvan, lopputuloksesta tulee sietämätön.

Lapsen pitää päinvastoin lukea kaikkea.

Kirjallisuudesta keskusteleminen on paras tapa osoittaa stereotyyppejä ja malleja, joista pitää olla tietoinen yhteiskuntamme ja historiamme ymmärtämiseksi. Jokaisen, joka haluaa ymmärtää valkoisen miehen historiallisen kuvan, pitää lukea Robinson Crusoe ja Viidakkokirja. Rasismiin on mahdotonta perehtyä, ellei mene lähteille.

 

Venäjällä isänmaallisuutta pidetään korkeassa arvossa. Koulun tehtävänä on kasvattaa lapsista vallalle lojaaleja kansalaisia. Yksi hyvä vastalääke, jota onneksi samassa maassa myös pidetään arvossa, on klassikkojen lukeminen. Kreml harjoittaa aggressiivista sotaretoriikkaa, mutta Tolstoin Sodassa ja rauhassa oppilaat lukevat siitä, mitä sota oikeasti on. Putinin valtakoneisto käyttäytyy mahtipontisesti, mutta Gogol kertoo vallanpitäjien lyhytnäköisyydestä ja korruptoituneisuudesta. Lapsille opetetaan, että Stalin oli hyvä johtaja, mutta Solženitsyn kertoo heille Stalinin vankileirien todellisuudesta.

Solženitsyn muuten oli konservatiivinen panslavisti, joka tuki Putinia. Poliittisesti häntä on länsimaisesta näkökulmasta vaikea pitää sympaattisena, mutta taiteessaan hän oli suuri kirjailija, jolla oli rohkeus sanoa totuus Neuvostoliiton järjestelmästä.

Neuvostoliiton valtakauden aikana painettiin ja luettiin kiellettyjä kirjoja. Se pelasti ihmisiä tulemasta hulluiksi.

Kirjallisuuden tehtävänä ei ole tarjota ideologista oikeaoppisuutta. Kirjallisuus on olemassa samasta syystä kuin se, että kulttuuri ylipäätään on olemassa.

Se on ihmisen tapa yrittää ymmärtää maailmaa.

 

Kirjoittaja on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.