Televisiomaksu joutaa mennä, mutta kuka rahoittaisi Ylen?
Yleisradion talousvaikeuksien taustalla on yksinkertainen syy: kaikki eivät maksa televisiomaksua, vaikka käyttävätkin Ylen palveluja. Maksamattomien osuus on jo jopa neljännes maksuvelvollisista. Se osoittaa, että nykyinen televisiomaksu on tullut tiensä päähän.
Yleisradion uutta rahoitusmallia haettiin viime vaalikaudella eduskuntaryhmien yhteisessä työryhmässä. Erilaiset rahoitusmallit läpikäytyään keskustan kansanedustaja Mika Lintilän (kesk) vetämä ryhmä päätyi yksimielisesti esittämään kaikilta kotitalouksilta perittävää mediamaksua. Se olisi tuolloin ollut 175 euroa, eli 50 euroa pienempi kuin televisiomaksu.
Mediamaksun esittely ei kuitenkaan onnistunut, ja monille ihmisille syntyi käsitys uudesta maksusta tv-maksun lisäksi. Kansalaisia hämmensi myös lehdistön kova kritiikki mediamaksua kohtaan.
Paineen kasvaessa silloiselta viestintäministeriltä Suvi Lindeniltä (kok) loppui joko kantti tai halu viedä eduskuntaryhmien esitystä eteenpäin. Lindenin toimintaan vaikutti myös vaalien lähetessä räjähdysmäisesti lisääntynyt populismi. Puolueet yksi toisensa jälkeen irtaantuivat mediamaksusta, vaikka kaikkien eduskuntapuolueiden edustajat olivat sitä olleet Lintilän ryhmässä esittämässä.
Vasemmisto ja perussuomalaiset esittivät vaalien alla Ylen rahoittamista valtion budjetista. Äkkiseltään malli kuulostaa selkeältä, mutta siihen liittyy kaksi isoa ongelmaa.
Ensimmäinen on se, että Ylen noin 500 miljoonan euron rahoitus vaatisi muiden budjettimenojen leikkaamista tai verotuksen merkittävää kiristämistä. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu realistiselta, sillä hallitusohjelmassa jo sovittujen leikkaustenkin toteuttaminen tuottaa tuskaa hallituspuolueille. Työn verotusta ei hallitusohjelman mukaan kiristetä, ja arvonlisäveron yleisen korotuksen torppasivat puolestaan vasemmistopuolueet jo ennen vaaleja ja myös hallitusneuvotteluissa.
Ongelmallinen olisi myös esille noussut jokaiselta tulonsaajalta perittävä progressiivinen Yle-vero. Se johtaisi kahden kohtuullisesti tienaavan, aviossa elävän kokonaismaksun nousemiseen kohtuuttoman korkeaksi. Myös demareiden uusin esitys kiinteistöveroon lisättävästä Yle-verosta olisi vaikea toteuttaa. Joutuvathan kunnat kiinteistöverojaan jo muutoinkin korottamaan kuntatalouden vaikeutumisen vuoksi.
Mainosten ottaminen yhdeksi Ylen rahoituskeinoksi vaikuttaisi ohjelmistoon. Samalla se veisi mainosrahoja kaupallisilta toimijoilta. Sekin olisi huono juttu, sillä tarvitaan sekä vahva Yle että vahvat kaupalliset toimijat.
On mahdollista, että budjettirahoitettu Yle ajautuisi jo muutaman vuoden sisällä yhtä krooniseen rahoitusvajeeseen kuin ovat esimerkiksi valtion tielaitos ja ratahallintokeskus. Se tarkoittaisi Ylen toimintojen karsimista raskaalla kädellä.
Budjettirahoitukseen liittyvä toinen ongelma tai paremminkin uhka olisi Ylen joutuminen riippuvuuteen poliitikoista. Vuosittain tehtävän valtion budjetin teko pakottaisi Ylen johdon varjelemaan visusti suhteita kulloiseenkin istuvaan hallitukseen. Tästä Ylen riippumattomuus kärsisi.
Muistissa viime vaalikaudelta on pääministeri Matti Vanhasta koskenut niin sanottu lautakasa-juttu. Heti tuon tv-jutun jälkeen keskustan silloinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli vaati Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungnerin erottamista. Jungnerin potkut eivät Kallin esityksestä johtuneet, mutta erottamisvaatimus pani arvostamaan entistä enemmän suoraan katselijoilta ja kuuntelijoilta tulevaa ja Ylen riippumattomuuden takaavaa rahoitusmallia.
Nyt Kataisen hallituksen ohjelmassa luvataan, että Ylen tuleva rahoitus ratkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Rahoitustasoksi määritellään eduskuntaryhmien kokouksessaan maaliskuussa 2010 sopima summa, joka tuolloin oli 480 miljoonaa euroa vuodessa. Rahoitusmuoto jätetään perustettavan eduskuntaryhmien uuden työryhmän harkittavaksi.
Ylen rahoituksen siirtäminen muutoinkin alijäämäiseen valtion budjettiin tuntuisi nyt vaalien jälkeen olevan pois laskuista. Jäljelle jäisi siten jälleen vain mediamaksu, jota on arvosteltu siitä, että se olisi pienituloiselle taloudelle sama kuin hyvin toimeentulevalle.
Mediamaksua voi kuitenkin pehmentää. Mallia voi ottaa Saksasta, jossa vuoden 2013 alussa voimaan tulevasta mediamaksusta vapautetaan sosiaalitukea saavat, opintotuella opiskelevat, vammaiset ja peruspäivärahaa saavat työttömät.
Suomessa mediamaksusta viime vaalikaudella kiisteltäessä Kelan tutkija Pertti Honkanen laati pienituloisia auttavan mallin, joka toimitettiin myös silloisen hallituksen käyttöön. Mallissa mediamaksu katsottaisiin toimeentulotukea haettaessa veroksi, joka muiden verojen tavoin vähentäisi hakijan käytettävissä olevia tuloja. Näin kaikkein pienituloisimmat vapautuisivat tosiasiassa mediamaksun maksamisesta.
Malli kasvattaa toimeentulomenoja, mikä valtion tulisi korvata kunnille.
Viime vaalikaudella monet lehdet arvostelivat Yleä kärjekkäästi paisumisesta. Erityisesti Ylen panostus nettiin tuntui närästävän. Ilman sitä Yle olisi kuihtunut lyhyessä ajassa menneen ajan reliikiksi.
Nyt Yle ja lehdistö ovat samassa vuotavassa veneessä. Ylen rahoitus on levällään, ja lehdistöä puolestaan uhkaa Kataisen hallituksen ohjelmassa oleva arvonlisäveron määrääminen lehtitilauksille. Uudella verolla hallitus aikoo kerätä valtion budjettiin 83 miljoonaa euroa vuodessa.
Tilaushintojen nousun arvioidaan vähentävän lehtien levikkiä ja lisäävän näin lehtien talousvaikeuksia. Pahimmillaan hallituksen esityksen pelätään toteutuessaan jopa lopettavan pieniä lehtiä. Journalisti-lehden päätoimittaja Markku Lappalainen toteaakin jyrkästi, että tällainen ”lehtien kuristaminen palvelee vain niitä, joilla on pelättävää ja salattavaa”.
Myös Kansan Uutisten Viikkolehden päätoimittaja Jouko Joentausta kyselee lehdessään, ”haluaako joku ihan tietoisesti rapauttaa sananvapautta ja kaventaa entisestään monipuolista tiedonvälitystä”.
Noin perustavaa laatua olevien kysymysten kanssa koko suomalainen media on nyt tekemisissä Ylestä lehtiin saakka.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja entinen kansanedustaja.
Kuvitus Outi Kainiemi