Taloustieteen nobelisti uskoo paikallisiin ratkaisuihin

Profiilikuva
Elinor Ostrom
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Taloustieteen Nobel-palkinto annettiin 10. joulukuuta Tukholmassa Elinor Ostromille, joka on yhteistoiminnan sekä luonnonvarojen käytön tutkimuksen uranuurtaja.

Toistaiseksi Suomen lehdistössä on huomiota herättänyt lähinnä se, että Ostrom on ensimmäinen taloustieteen Nobelin saava nainen. Indianan yliopiston valtio-opin professorin tutkimuksella on kuitenkin paljon annettavaa sekä suomalaiselle tieteelle että luonnonvarojen ja ympäristöongelmien hallinnalle.

Ostromin tutkimuksen keskeisin anti on ollut niin kutsuttujen yhteisten resurssien tragedian kumoaminen. Käsitys, että resurssit tuhoutuvat yhteiskäytössä, koska käyttäjät tunnistavat vain niistä saatavan hyödyn, eivätkä niiden käytöstä aiheutuvaa kulumista, johti ennen Ostromin tutkimuksia päätelmään, että ongelma voidaan ratkaista vain yksityistämällä resurssit.

Ostrom tutki 1970-luvulla turvallisuutta ja totesi, että hajautetut paikalliset järjestelyt toimivat paremmin kuin keskitetyt poliisivoimat.

Sittemmin Ostromin tutkimukset ovat keskittyneet erityisesti luonnonvarojen käyttöön: metsien, laidunten, vesivarojen, kastelujärjestelmien ja kalavarojen yhteiskäyttöön ja hallintaan.

Ostrom on osoittanut, että jos yhteiskäytön rajat pystytään määrittelemään – eli resurssi ja sitä käyttävät toimijat tunnistamaan – tahot onnistuvat yleensä luomaan säännöt, että luonnonvaran tuhoutuminen vältetään.

Erityisesti Ostrom on löytänyt onnistuneita luonnonvarojen hallintajärjestelmiä oloista, joissa luontoa tai muita yhteisresursseja käyttävät tuntevat hyvin ympäristönsä ja ovat voineet havaita siinä tapahtuvia muutoksia. Nämä usein hyvin paikalliset yhteisöt ovat luoneet säännöt yhteisresurssien käytölle. Sääntöjä perusteluineen ja seuraamuksineen Ostrom ja hänen seuraajansa kutsuvat instituutioiksi.

Jos yhteisen resurssin tilan huomataan huononevan ja todetaan jopa, että olemassa olevat säännöt ja järjestelyt aiheuttavat resurssin ehtymistä tai ympäristön pilaantumista, voidaan instituutioiden kehittämisellä tai muuttamisella korjata tilannetta. Esimerkiksi jos maatalouspolitiikka edistää rehevöitymistä tai energiapuun käyttöön kannustava politiikka poistaa metsistä luonnon monimuotoisuudelle tärkeää lahoavaa puuainesta, nämä instituutiot ovat osin aiheuttamassa ympäristöongelmia.

Ostromin kattama tutkimuskenttä ja hänen suosionsa paljastavat, miten laajasti hyödynnettäviä hänen ajatuksensa ovat. Hän on pystynyt ammentamaan empiirisestä tapaustutkimuksesta, vertailuasetelmista sekä tilastollisesta ja peliteoreettisesta mallintamisesta ideoita ja näyttöä vapaamatkustusongelmien ja ympäristöongelmien ratkaisutavoiksi – varsin monitieteisen tutkijajoukon hyödynnettäväksi.

Kööpenhaminassa neuvotellaan parhaillaan ilmastomuutoksen hillinnästä. Ostromin paikallisen hallinnan tutkimuksilla on tärkeää annettavaa myös globaalin ympäristöongelman ratkaisemiselle. Viimeksi lokakuussa julkaistussa Maailmanpankille tekemässään tutkimuksessaan Ostrom korostaa hajautetun järjestelmän vahvuuksia. Etsimällä paikallisia ratkaisuja voidaan hyödyntää toimijoiden luovuutta ja mahdollistaa kokeilua – ja siten edistää oppimista.

Tuomalla ilmastopolitiikka lähemmäksi kansalaisia voi heidän luottamuksensa ratkaisuihin lisääntyä. Kööpenhaminan neuvottelujen kariutuminen ei välttämättä olisi katastrofi, jos sen seurauksena paikalliset ja alueelliset toimijat lisäisivät entisestään yhteisiä ponnistelujaan kohti vähähiilistä yhteiskuntaa.

Teksti Eeva Primmer ja Per Mickwitz
Primmer on vanhempi tutkija ja Mickwitz tutkimusprofessori Suomen ympäristökeskuksen ympäristöpolitiikan tutkimusohjelmassa.