Syrjäytymisellä on monta ulottuvuutta
Presidentti Sauli Niinistön syrjäytymisen vastainen kampanja on herättänyt tärkeän keskustelun tiestä hyvinvointiin. Hyvinvointia tulee edistää kahden toisiaan tukevan strategian avulla. Poliittinen strategia vaikuttaa lainsäädäntöön, talouteen ja rakenteisiin. Kehittynyt sosiaalipoliittinen järjestelmä tarjoaa sosiaalista turvaa, tulonsiirtoja ja palveluja.
Vastaavasti ihmisenä kasvun strategia eli sivistysstrategia vaikuttaa ihmiseen, ihmisten kohtaamiseen, vuorovaikutukseen ja yhteisöihin. Yhteisöissä perhe, lähiyhteisöt ja kansalaisyhteiskunta korostuvat. Inhimillisten kasvuprosessien kautta syntyy yhteiskunnallista toimintakykyä, osallisuutta, osallistumista ja sisäistä elämänhallintaa, kuten professori Juha Hämäläinen on korostanut.
Yhdessä nämä strategiat tukevat yhteiskunnan eheyttä. Molempia tarvitaan sosiaalisesti kestävään kehitykseen – jopa niin, että toisessa epäonnistutaan ilman toista.
Syrjäytymisellä on monta ulottuvuutta. Taloudellisen syrjäytymisen taustalla on useita syitä, esimerkiksi pitkään jatkunut työttömyys. Sosiaalisessa syrjäytymisessä ihmissuhteet eivät täytä vuorovaikutuksen, läheisyyden, tuen tai hyväksytyksi tulemisen tarpeita. Lopputulemana voi olla sosiaalisen luottamuksen menettäminen, joka sitten heijastuu muihin elämänalueisiin, terveydestä aina tukiriippuvuuteen.
Kulttuurista syrjäytymistä ovat vähäiset yhteiselämän valmiudet. Eriarvoisuuden keskeinen selittäjä tai ainakin ilmenemismuoto on koulutus. Taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen syrjäytyminen altistavat poliittiselle syrjäytymiselle. Sen seurauksena kiinnostus ja myös mahdollisuus toimia aktiivisena kansalaisena sekä ottaa osaa poliittiseen toimintaan vähenevät.
Syrjäytymisen syyt paikantuvat yhteiskunnan ja yksilön suhteeseen. Yhteiskunnassa tarjolla olevat mahdollisuudet eivät kohtaa yksilön tarpeita tai yksilöllä ei ole valmiuksia ja voimavaroja hyödyntää yhteiskunnan suomia mahdollisuuksia. Edellinen on poliittinen, jälkimmäinen pedagoginen ongelma. Sivistysstrategian ominta aluetta on kulttuurisen ja poliittisen syrjäytymisen ehkäisy, mutta sen keinoin on mahdollista luoda ja vahvistaa yhteiskunnan sosiaalista kestävyyttä kannattelevia yhteisöjä.
Ihmisen kasvaminen omaksi itsekseen ja omien voimavarojensa käyttäjäksi vaatii usein niitä naurettavan yksinkertaisia asioita: aikaa, läsnäoloa, keskustelua, vuorovaikutusta, tsemppausta, huolenpitoa ja rakkautta. Tässä vuorovaikutuksessa syntyy vastuullinen ja sosiaalinen identiteetti. Sen kautta ihminen tietää, kuka hän on ja keihin hän kuuluu.
Ongelmat kehittyvät usein ylisukupolvisiksi. Tarvitaan sekä julkisen vallan että kansalaisyhteiskunnan toimia, joilla näitä periytyviä kierteitä murretaan. Kyse on konkreettisista palveluista ja mahdollisuuksista mutta myös toivon horisontista: Syntyykö usko muutoksen mahdollisuuteen? Esimerkiksi oma-apu- ja vertaisryhmillä voi olla uskoa ja toivoa herättävä merkitys.
Syrjäytymiskampanjaa on arvosteltu siitä, että kampanja asettaa vastuun yksilölle. Oman vastuun vaatiminen onkin epäeettistä, ellei yksilöllä ole siihen henkisiä, sosiaalisia ja aineellisia edellytyksiä. Tarvitaan siis rakenteiden korjaamista ja sosiaaliturvaa mutta myös pitkäjänteistä välittämistä ja niitä arjen ihan tavallisia asioita.
Sain näistä asioista kovan opetuksen työhistoriani alussa, jolloin työskentelin päihderiippuvaisten vankilasta vapautuvien parissa. Silloin 1970-luvulla kouluttamattomalle, pitkän laitoskierteen omaavalle saattoi yhdessä työskennellen löytyä joskus yllättävänkin helposti työ, asunto ja toimeentulo. Mutta jos mieli ja merkitysmaailma eivät olleet muutoksessa mukana, yhteiskunnan tarjoama tuki valui hiekkaan.