Suomi ja siirtymämaailma - resepti muutoksen ajassa selviytymiseen

Profiilikuva
Hiski Haukkala
Teksti
Susanna Niinivaara
Kirjoittaja on lehdistövirkamies Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa. Mielipiteet ovat kirjoittajan omia.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Hiski Haukkalan kirja Suomen muuttuvat koordinaatit (Gummerus 2012) on ajankohtaista luettavaa juuri nyt, kun Suomi ja Venäjä ovat valinneet uudet presidentit. Presidenttiehdokas Sauli Niinistö kertoi Yleisradion vaalitentissä Haukkalan kuuluvan tutkijoihin, joita hän ulkopolitiikassa kuuntelee. Kaiketi näin on myös nyt, kun Niinistö on presidentti.

Haukkala lähtee siitä, että kylmä sota ei johtanutkaan yhden osapuolen eli lännen voittoon ja Yhdysvaltain ikuiseen ylivoimaan. Haastajana kirjassa käsitellään nouseva Kiina.

Kirjan läpi kulkee huomio, että kylmän sodan jälkeinen maailma muuttui edeltäjäänsä sekavammaksi ja epävarmemmaksi. Nykymaailman sekavuudesta kertoo jo se, ettei ajalle ole vielä edes keksitty kunnollista nimeä. Tämän vuoksi, Haukkala muistuttaa, aikakausi on nimettykin sen mukaan, mitä se ei enää ole: Kylmän sodan jälkeinen kausi.

“Uuden kauden piirteet ovat vasta alkamassa hahmottua ja aikanaan joku keksii sille vielä sattuvan nimenkin”, Haukkala kirjoittaa.

Mitäs jos sitä uutta aikaa odotellessa käyttäisimme tästä nykyisestä nimeä siirtymämaailma? Hieman pitkä yhdyssana, mutta silti aika näppärä. Siirtymätalous-termin hengessä aloin joku vuosi sitten kutsua Venäjää siirtymädemokratiaksi.

Haukkala ei oikein innostu pienvaltiorealismista, joka sysää Suomen kohtaloksi selviytymisen (mikä on presidentti Mauno Koiviston lausahtama ajatus Suomen ideasta). Haukkalan mielestä Suomen ulkopolitiikan linjana on suomalaisen elämäntavan puolustaminen. Se toteutuu suomalaisten arjessa.

Mukavan hienostelematonta puhetta ulkopolitiikasta, josta Suomessa on turhan usein tapana puhua vakavasti, juhlavasti ja hankaliin termeihin turvautuen.

Haukkalle Suomen menestyksen takeena on ollut “menestyvä liberaali länsi”, jonka yhteyteen Suomi on pyrkinyt. Uudessa tilanteessa pitää pohtia toisin.

Haukkala hahmottelee Suomelle muutoksen ajassa selviytymiseen viisi reseptiä. Tiivistän tutkijan ajatukset kahteen.

Ensiksi: Suomi ja suomalainen elämänmuoto ovat osa läntistä maailmaa ja Suomen on tehtävä töitä siellä pysyäkseen. Siihen kuuluu myös yhteistyö Naton kanssa, vaikka jäsenyys ei olekaan ajankohtaista. Jäsenyydellä kannattaa spekuloida, kun Venäjäkin lopulta ehkä jäseneksi hankkiutuu.

Toiseksi: Suomi tarvitsee entistä likeisemmän Venäjä-suhteen, ja sitä voisi rakentaa Arktisten alueiden yhteistyön kautta. Arktisella alueella on menossa poliittinen peli rantavaltioiden kesken. Erityisesti Norja on kunnostautunut neuvotteluissa Venäjän kanssa. Tähän peliin Suomen pitäisi Haukkalan mukaan päästä mukaan jo taloudellisista syistä.

Tutkija sanoo kirjassaan useaan kertaan, ettei Suomessa käydä ulkopoliittista keskustelua. Hermostun aina kun julkiseen keskusteluun osallistuvat ihmiset kertovat, ettei Suomessa siitä tai tuosta asiasta puhuta. Puhukaa, väitelkää, kiistelkää valittamisen sijaan! Sanan- ja kokoontumisvapauden maassa mahdollisuuksia on ja lisää helppo järjestää.

Samaan aikaan toimittajana pohdin sitä, että mahtaako tämä “ei keskustella” -turhautuneisuus viestiä siitä, että esimerkiksi ulkopolitiikasta käytävä keskustelu ei tarpeeksi hyvin näy perinteisessä mediassa; lehdissä, radiossa ja televisiossa. Vai eivätkö keskustelun kaipaajat saa mukaan oikeita henkilöitä?

Haukkala on oman turhautuneisuutensa purkanut kirjoittamalla kirjan nimenomaan keskustelun avaajaksi. Keskustelun kirjan teemoista jatkuu Hiski Haukkalan blogissa.