Suomi hukkasi metsänielunsa
Tilastokeskuksen Tieto & trendit -lehden syyskuun numerossa on mainio artikkeli siitä, miten Suomen metsät uhkaavat kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa muuttua hiilinieluista päästöiksi. Suomen kasvihuonekaasupäästöt vuonna 2009 olivat reilut 66 miljoona tonnia. Samana vuonna metsät sitoivat ilmakehästä yli 50 miljoona tonnia hiilidioksidia.
Luonnontieteellisesti kiistattomasta hiilinielustaan Suomi voi kuitenkin käyttää hyväkseen vain murto-osan, sillä sen käyttöä on ”poliittisessa” laskennassa rajoitettu voimakkaasti. Vuonna 2009 tuo hyväksi käytettävä osuus oli vain noin yhdeksän prosenttia. Neuvottelujen eri vaiheissa Suomi on siis luopunut yli 90 prosentista metsiensä hiilinieluja.
Tämä merkitsee sitä, että yhteiskunnan muiden sektoreiden on vastaavasti pienennettävä päästöjään ylisuhtaisesti. Koko metsänielua Suomi ei kuitenkaan voisi käyttää hyödykseen, koska vain ihmistoimin aiheutetut päästöt ja nielut otetaan huomioon. Metsien voimakas kasvu on kuitenkin pääasiassa saatu aikaiseksi tehokkaalla metsänhoidolla.
Kioton pöytäkirjan velvoitteet päättyvät vuoteen 2012. Meneillään olevissa neuvotteluissa pyritään sopimaan uudet päästövähennystavoitteet ja metsänielujen laskentasäännöt Kioton jälkeiselle kaudelle. Neuvotteluissa on esillä vaihtoehtoja, joiden mukaan Suomen metsien jättimäinen hiilinielu muuttuisikin päästölähteeksi.
Neuvotteluissa vahvimmin on esillä niin kutsuttu vertailutasoon perustuva laskentamalli metsänhoidon nieluille. Sen mukaan maat määrittävät etukäteen keskimääräisen tason sopimuskauden metsänieluilleen. Päästölaskentaan saa hyvityksiä, jos nielut ovat vertailutasoa suuremmat. Vertailutason alle jäävät nielut puolestaan vaativat tehostamaan päästövähennyksiä yhteiskunnan muilla sektoreilla.
Vertailutasoon perustuvassa laskennassa nieluja rajoitettaisiin erityisillä kattoluvuilla. Erityisesti EU ajaa niiden käyttöä.
Kattoluvut toimisivat eri maiden kohdalla hyvin eri tavalla. Jos kattoluku olisi EU:n esityksen mukainen neljä prosenttia perusvuoden päästöistä, voisi esimerkiksi Euroopan suurin päästäjä Saksa kasvattaa metsänielujaan 10 vuoden aikana 60 prosentilla lähes 50 miljoonaan tonniin ennen kuin kattoluku alkaisi rajoittaa niiden käyttöä. Iso-Britannia voisi kolminkertaistaa metsänielunsa ennen kuin kattoluku tulisi vastaan. Näin yhteiskunnan muut sektorit puolestaan saisivat helpotusta päästövähennysvelvoitteilleen.
Suomi, jonka metsänielut ovat samaa suuruusluokkaa kuin Saksan, pystysi käyttämään tästä määrästä ainoastaan kahdeksan prosenttia eli vajaat kolme miljoonaa tonnia ennen kuin katto alkaisi paukkua. Suomelle tulisi absurdi tilanne. Yhteiskunnan muiden sektorien tulisi päästövähennyksillä kompensoida metsien päästöjä, joita ei kuitenkaan luonnontieteellisesti synny.
Suomen tilanne voisi vielä pahentua tästäkin. Jos uusi sopimus ei sallisi metsähoidon nielujen käyttöä metsäpinta-alan vähenemisen kompensointiin, kuten on esitetty, Suomen suuret metsänielut näyttäytyisivät kasvihuonekaasutaseessa laskennallisina päästöinä. Metsämaan käyttöä esimerkiksi rakentamiseen on melko mahdotonta välttää maassa, jonka pinta-alasta kolme neljäsosaa on metsää.
Kansainväliset ilmastoneuvottelut ovat pitkittyessään ja monimutkaistuessaan karanneet kaiken kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolelle. Ne ovat laskentakaavoineen pienen piirin salatiedettä. En usko, että Suomessakaan poliittinen päätöksentekijä on valmis hyväksymään metsiemme muuttumisen hiilinieluista päästöjen lähteeksi.
Seuraava vaihe kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa on Durbanin kokous joulukuussa. Suomella on halutessaan vielä aikaa havahtua ja korjata kurssiaan.