Suomen turvallisuusrakenteet eivät ole kaikilta osin nykyhetken vaatimusten mukaisia

Profiilikuva
turvallisuus
Teksti
SK:n toimitus

Monet Suomen turvallisuutta koskevat päätökset on haluttu siirtää vähintään seuraavien eduskuntavaalien jälkeiseen aikaan, vaikka tiedossa olevia turvallisuuden ongelmia ei tulisi lakaista maton alle. Jo ennen seuraavia eduskuntavaaleja tarvitaan visioita ja päätöksiä siitä, miten kansallisen turvallisuuden linjauksia tehdään, kuka ne toteuttaa ja millä resursseilla.

Selontekomenettely on vakiintunut tavaksi linjata turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, mutta menettelytapa itsessään ei toimi. Jo kahden aiemman selonteon (2004 ja 2009) eduskuntakäsittelyissä kaikki eduskuntaryhmät toivat esille menettelytavan uudistustarpeen. Ulkoasiainvaliokunnan mietintö uudesta selonteosta korostaa sen korvaamista kokonaisvaltaisella turvallisuusstrategialla.

Luultavaa on, etteivät puheet tälläkään kertaa johda menettelyn uudistamiseen, vaikka siihen kokonaisturvallisuuden kehittämisen näkökulmasta on todellinen tarve.

Merkittävimmät muutokset turvallisuusympäristössämme ovat tapahtuneet uhkakuvissa, jotka ovat tänä päivänä yhä monimutkaisempia ja toteutuessaan kerrannaisvaikutuksiltaan arvaamattomampia. Turvallisuutta tuottavien rakenteiden on elettävä ajassa. Turvallisuusympäristön muutos pakottaa kehittämään uusia toimintamalleja ja ennakkoluulottomiakin yhteistyötapoja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Menestyä voi vain strategisen ketteryyden, kokonaisvaltaisen turvallisuusajattelun painottamisen sekä erilaisten kyvykkyyksien tehokkaan yhteensovittamisen keinoin.

Turvallisuusrakenteemme eivät ole kaikilta osin nykyhetken vaatimusten mukaisia. Tästä ovat tietoisia niin poliittiset päättäjät kuin turvallisuusviranomaisetkin, mutta todellinen poliittinen tahto asian korjaamiseksi on puuttunut. Uusille ministeriöille tai laajoille hallintoelimille ei kuitenkaan ole tarvetta – tarvitaan toimintatapojen muutosta.

Sotaharjoitusten lisäksi pitäisi selonteon uhkakuvien perusteella järjestää vuosittainen kokonaisturvallisuusharjoitus jonka parikymmentätuhatta osallistujaa kerättäisiin yritys-, vapaaehtoistoiminta-, media- ja viranomaistoimijoiden keskuudesta. Harjoitus itsessään kehittäisi maamme sietokykyä (resilienssiä) ja vahvistaisi ajatusta, että ”tuli mitä tuli, suomalainen yhteiskunta ei lamaannu”.

Samalla kun poliittiset päätöksentekijät miettivät turvallisuuspolitiikkaamme linjaustapaa ja toteutuksen vastuutahoja, on etenkin puolueiden tuotava selkeästi esille resurssikysymykset ja tarjoamansa ratkaisut niihin. Puolustusvoimien 2020-luvun ”rahoituspommi” tarjoaa kansantajuisimman esimerkin.

Maa-, meri- ja ilmavoimien kalustojen uusiminen ei mitenkään ole mahdollista ilman puolustusbudjetin ulkopuolista lisärahoitusta; summat liikkuvat parissakymmenessä miljardissa. Puolueiden tulisi kertoa ratkaisumallinsa - karkeasti: kaksinkertaistavatko he puolustusbudjetin vuosikymmenen ajaksi, romuttavatko puolustuskyvyn tai ovatko valmiita yhdistämään voimia muiden maiden kanssa. Muita vaihtoehtoja ei oikeasti ole, sillä juustohöylämallit ja tehostamispuheet eivät enää toimi.

Kulman takana ovat ensimmäiset Kultaranta-keskustelut (#turpokäräjät), jotka ovat oiva mahdollisuus aloittaa julkinen arviointi näistä maamme keskeisistä turvallisuuden asioista. Keskusteluiden hyödyllisyyden ohella tulee pitää mielessä, että linjauksia on välttämätöntä tehdä.

Charly Salonius-Pasternak
Tutkija, Ulkopoliittinen Instituutti
Jarno Limnéll
Sotatieteiden tohtori