Turvallisuus ja ihmisoikeudet

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Hallituksen suunnitelmat ovat ristiriidassa perustuslain ja kansainvälisten sopimusten kanssa. Tällaisia uutisia olemme viime aikoina saaneet lukea.

Juristina minua kiinnostaa näissä uutisissa se, onko kyse oikeudellisiin lähteisiin pohjautuvasta oikeudellisesta argumentaatiosta vai poliittisesta keskustelusta.

Perustuslaki, EU-oikeus ja kansainväliset sopimukset asettavat erilaisia rajoituksia sille, mitä lainsäätäjä voi tehdä. Valtio on paitsi oikeuden luoja myös itse sidottu oikeuteen. Oikeusvaltiossa lainsäätäjän toimintamahdollisuuksien rajoitusten soveltaminen on oikeudellinen tulkintaongelma.

Poliittisiksi nämä oikeudelliset tulkintakysymykset muuttuvat silloin, kun ryhdytään keskustelemaan siitä, pitääkö poliittisten päätösten oikeudellisista rajoituksista välittää. Poliittisesti voidaan toki tietoisesti päättää toimia esimerkiksi EU-oikeuden tai kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Tällöin otetaan riski, että päätökset kumoutuvat tuomioistuimissa.

Kansalaiskeskustelu oikeudesta ja oikeudellisten tulkintojen kritisointi on osa demokratiaa. On kuitenkin syytä huoleen, jos julkisessa keskustelussa aletaan poliittisin perustein kyseenalaistaa oikeudellisesti perusteltuja tulkintoja, joiden tavoitteena on oikeusvaltion puolustaminen.

Suorastaan käsittämättömiä reaktioita nähtiin, kun apulaisoikeuskansleri pysäytti itärajan rajoitustoimia kiristäneen hallituksen esityksen, koska siinä ei olisi riittävästi turvattu mahdollisuutta hakea turvapaikkaa.

Oikeusvaltionäkökulmasta oli tärkeää, että hallitus vakiintuneella tavalla tukeutui ennakollisen laillisuusvalvonnan laintulkintaan ja muotoili päätöksensä itärajan sulkemisesta siten, että se on oikeudellisesti ongelmaton.

Eikö kansallinen turvallisuus siis ole riittävä oikeudellinen peruste, jonka nojalla voimme itärajalla unohtaa kansainväliset sopimukset?

Jos kysymys hahmotetaan ristiriita-asetelmana, se johtaa ajattelemaan, että voisimme valita vain jommankumman, joko kansallisen turvallisuuden tai ihmisoikeudet. Jos sitoudumme vakavasti oikeusvaltioajatteluun, jo tällaisen valintatilanteen esittäminen on pulmallista.

Oikeudellisesti asia hahmottuu toisin. Oikeudellinen harkinta myös esillä olevassa tilanteessa tulee lähtökohtaisesti tehdä siten, että molemmat tavoitteet pystytään toteuttamaan mahdollisimman hyvin.

Vaikka päättäisimme asettaa kansallisen turvallisuuden etusijalle, oikeudellisesti tämä ei tarkoita lupaa unohtaa ihmisoikeusvelvoitteita. Oikeudellinen harkinta­tilanne näyttäytyy siis eri valossa, jos se valintaan johtavan ristiriitatilanteen sijasta hahmotetaan toisiinsa jännitteisessä suhteessa olevien tavoitteiden yhteensovittamisena ja punnintana.

Yksinkertaistukset ja kärjistykset toimivat politiikassa. Oikeudelliseen keskusteluun tuotuna yksinkertaistukset ja kärjistykset vievät niiden esittäjältä uskottavuuden.

Väistämättömäksi väitetty valinta kansallisen turvallisuuden ja ihmisoikeuksien välillä on ongelmallinen myös, koska kysymys voi olla sellainen, ettei se ratkea oikeuden keinoin.

Kysymys, voimmeko jättää ihmisiä paleltumaan Suomen ja Venäjän rajojen väliselle alueelle, ei ole pohjimmiltaan oikeudellinen vaan syvästi moraalinen. Tähän on kiinnittänyt huomiota myös muun muassa akateemikko Martti Koskenniemi.