Kriittinen sielu
Martti Koskenniemen mukaan liian monet asiat tulkitaan oikeuksiksi, eikä se ole vähemmistöjen etu.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kahvilan tarjoilija kysyy koronapassia. Martti Koskenniemi ojentaa puhelimensa koodinlukijaa kohti. Pandemia tunkeutuu suvantovaiheen jälkeen taas arkeen.
”Minun pitäisi mennä alkuvuodesta New Yorkiin luennoimaan. Saa nähdä, tuleeko mutkia matkaan”, Koskenniemi miettii.
Koskenniemi on maailman arvostetuimpia kansainvälisen oikeuden teoreetikoita ja historioitsijoita. Vierailevana professorina tutuiksi ovat tulleet Cambridgen yliopisto ja London School of Economics, luennoitsijana Pariisin yliopistot, viimeksi École normale supérieure. Muihin akateemisen uran etappeihin kuuluvat muun muassa Melbourne, Moskova, São Paulo ja Jerusalem.
Erityisen vahvat siteet Koskenniemellä on Yhdysvaltoihin. Hänet nimitettiin New Yorkin yliopiston pysyvään vierailuprofessuuriin vuonna 1997.
Yhdysvaltain nykytila ei saa Koskenniemeltä mairittelevia arvioita. Toinen valtapuolue palvoo suurta johtajaansa, kyseenalaistaa luotettavat vaalitulokset ja haluaa rajoittaa etnisten vähemmistöjen äänioikeuden käyttöä.
”Mutta ei Yhdysvallat ole ennenkään kelvannut demokratian esikuvaksi. Se on ollut aina demokratian kevytversio, äärimmäisen epätasa-arvoinen ja individualistinen yhteiskunta”, Koskenniemi sanoo.
Donald Trumpin valinta presidentiksi viisi vuotta sitten pelästytti eurooppalaiset liittolaiset. Miten kävisi kansainvälisten sopimusten ja ihmisoikeuksien? Trumpia kiinnosti vain ”America first” -politiikkansa.
”1990-luvulla vallitsi liberaali hybris, jossa ajateltiin, että globaalit instituutiot pystyvät hallinnoimaan maailmaa oikeusnormien avulla. Se osoittautui harhaluuloksi.”
Realistisen koulukunnan edustajat luonnehtivat kansainvälistä järjestelmää anarkistiseksi.
Ei ole maailmanhallitusta, joka sanelisi valtioille, miten niiden pitää toimia. Ei ole myöskään kirjoitettuun lakiin perustuvaa kansainvälistä oikeutta, vaan ainoastaan valtioiden yhdessä tekemiä sopimuksia. Yhdysvaltain kaltainen suurvalta voi halutessaan olla piittaamatta yhteisistä säännöistä.
Niin se teki jo ennen Trumpin kautta jättäytyessään pois kansainvälisestä rikostuomioistuimesta sekä biologisten ja kemiallisten aseiden valvontajärjestelmistä.
Kun Trump irrotti Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta, ahdistuneita puheenvuoroja piisasi. Joe Bidenin Yhdysvallat on palannut ilmastopolitiikassa kansainväliseen yhteisrintamaan, mutta miten käy, jos Trump nousee uudestaan presidentiksi vuonna 2024?
”Kansainvälisen oikeuden välineistö on tavattoman heikko ilmastonmuutoksen kaltaisten globaalien ongelmien hoitamiseen. Ei ole kuviteltavissa kansainvälisen hallinnan muotoa, joka olisi valtioista riippumaton.”
Ilmastonmuutos ajaa eurooppalaisetkin valtiot ahtaalle, vaikka lämpenemisen tuhoisimmat vaikutukset tuntuvat globaalissa etelässä.
”Jos olemme hiukset pystyssä siitä, että Valko-Venäjän ja Puolan rajalla on parituhatta pakolaista, mitä tapahtuu kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun moninkertainen määrä ilmastopakolaisia kolkuttaa ovillemme?”
Koskenniemi ei pidä tuulesta temmattuna uhkakuvaa, että Euroopassa nousevat fasismia muistuttavat poliittiset voimat, jotka lupaavat sulkea rajat voimakeinoin.
”Mitä seuraa, jos rajoilla aletaan ampua ihmisiä? Viimeistään silloin punnitaan, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Demokraattisten instituutioiden pitäisi pystyä ottamaan tilanne hallintaansa”, Koskenniemi sanoo.
Voimassa olevaa vuoden 1951 pakolaissopimusta hän luonnehtii vanhentuneeksi. Se syntyi aivan toisenlaisessa tilanteessa. Pakolaissopimusta on tuskin mahdollista neuvotella nykytilanteessa uusiksi. EU:n turvapaikkajärjestelmän uudistaminen on realistisempaa, mutta se ei ratkaisisi globaalia ongelmaa.
Moni maallikko mieltää oikeustieteilijät eksperteiksi, jotka osaavat kaivaa lakikirjoista oikeat tulkinnat tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Tällainen käsitys on väärä. Oikeustiede ei ole mekaanista sääntöjen soveltamista, vaan erilaisten kamppailujen tuloksena syntyneitä käytänteitä.
Koskenniemelle läheisen filosofin Ludwig Wittgensteinin mukaan sanojen ja käsitteiden merkitys on siinä, miten niitä käytetään. Se sopii ohjenuoraksi myös oikeudellisiin kysymyksiin.
”Juristit joutuvat valitsemaan tarjolla olevasta argumentatiivisesta välineistöstä kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat osat. Juridiikka on kieltä ja juridinen kompetenssi kielellistä kompetenssia.”
Koskenniemen puheessa vilahtelee vaikeasti suomennettava sana indeterminanssi; samoja oikeusnormeja voidaan käyttää vastakkaisiin tarkoituksiin. Yritysjuristi tulkitsee lakia toisin kuin ympäristö- tai ihmisoikeusjuristi.
”Jotkut huutavat, että oikeudet ovat essentiaalisia, että ne kuuluvat ihmisluontoon. Mutta millä sen voi määritellä, että tämän ryhmän oikeudet ovat oikeita ja tuon ryhmän vääriä. Ei ole litmustestiä, jolla voisi tarkistaa, kenen oikeudet ovat luonnollisia oikeuksia.”
Voisi kuvitella, että Koskenniemen kaltainen intellektuelli olisi vannoutunut ihmisoikeuksien puolustaja. Hän kuitenkin määrittelee itsensä ihmisoikeuksien kriitikoksi.
”Se, miten ihmisoikeudet nykyään ymmärretään, perustuu 1960-luvun perintöön, yhdysvaltalaisen kansalaisoikeusajattelun globalisaatioon. Lähtökohdat olivat hyvät, mutta sitten alettiin kuvitella, ettei ajeta tietyn ryhmän etuja vaan politiikan yläpuolelle nousevia oikeuksia.”
Lopulta kaikki eturyhmät alkoivat kääntää intressejään oikeuksien kielelle. Yhteiskunnalliset konfliktit muuttuivat oikeuksien konflikteiksi ja niiden poliittinen luonne hämärtyi.
Koskenniemi muistelee, kuinka varoitteli identiteettipolitiikan sudenkuopista 1990-luvulla ”parhaan kaverinsa”, Harvardin yliopiston professorin David Kennedyn kanssa. He pelkäsivät, että haavoittuvat vähemmistöt jäävät valtaväestön jalkoihin, jos ajavat asiaansa essentiaalisella puheella.
”Oikeistopopulismin nousu osoittaa, että huolemme oli aiheellinen. Populistien kyky vedota kansallisuuden ja tradition essenssiin on usein poliittisesti voimakkaampaa kuin vähemmistöryhmien essentiaalinen argumentaatio.”
Valta kiehtoi Koskenniemeä jo nuorena. Eikä pelkästään filosofisella tai teoreettisella tasolla. Hän toimi aktiivisesti opiskelijapolitiikassa 1970-luvun alkupuoliskolla.
”Halusin tulla merkittäväksi suomalaiseksi poliitikoksi. Pidin esiintymisestä, ja olin mielestäni hyvä puhumaan ja kirjoittamaan. Uskoin myös, että osaisin käyttää valtaa vastuullisesti.”
Koskenniemi ei suuntautunut vasemmalle, vaikka pitikin itseään kulttuuriradikaalina. Puolueeksi valikoitui kokoomus. Siihen vaikutti osaltaan kodin perintö, mutta ennen kaikkea Koskenniemen antikommunismi.
Toisena opiskelijavuotena hän lähti kokoomuksesta ovet paukkuen, koska ei sietänyt kekkoslaisen ulkopolitiikan myötäilyä ja neuvostoliturgian toistelua.
Vuodet kriittisen oikeusteorian parissa ovat muokanneet hänen ajatteluaan vasemmistolaiseen suuntaan.
”Nykyään ajattelen niin, että yhteiskunnalliset ongelmat ovat ennen kaikkea epätasaisen tulonjaon ongelmia. Kansainväliset ongelmat puolestaan juontuvat kolonialismin perinnön jatkumisesta.”
Akateemista uraa edelsi 17 vuoden jakso ulkoministeriön virkamiehenä. Työ oli antoisaa, ilmapiiri innostava.
Neuvostoliiton hajoaminen joulukuussa 1991 laittoi pakan sekaisin Suomen johdossa. Koskenniemi ja hänen kollegansa laativat oikeudellisen selostuksen muuttuneesta tilanteesta. Mikä valtio Suomella on itärajan takana? Mitä tapahtuu kahdenvälisille sopimuksille?
Luopuessaan Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista pykälistä Suomi vetosi kansainvälisiä oikeusnormeja koskevaan Wienin sopimukseen. Se sisälsi artiklan, jonka avulla oli mahdollista päästä eroon vanhentuneista sopimusmääräyksistä.
”Koivisto vaati tällaista menettelyä, ja hyvänhän siinä kävi. En tiedä, olisivatko kaikki maamme presidentit toimineet samoin. Niinistö varmaan olisi, koska on juristi.”
Pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista Koskenniemi vaikutti vastaväitelleenä tohtorina Suomen YK-edustustossa. Suomi oli silloin YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja Koskenniemi toimi suurlähettiläs Klaus Törnuddin oikeudellisena neuvonantajana.
Jännitystä aiheutti Saddam Husseinin johtama Irak, joka oli hyökännyt Kuwaitiin ja liittänyt sen itseensä.
Virkaura antoi Koskenniemelle tärkeitä virikkeitä vuonna 1989 valmistuneeseen väitöskirjaan.
”Pidin akateemisen maailman tapaa lähestyä kansainvälistä oikeutta abstraktina, teoreettisena ja naiivina.”
Väitöskirjan avainteesi kiteytyy sen nimessä From Apology to Utopia: jos kansainvälinen oikeus nojautuu liikaa idealismiin, se muuttuu utopiaksi ja jos se nojautuu liikaa realismiin, siitä tulee kyynisen voimapolitiikan oikeuttaja.
Viisi vuotta väitöskirjan jälkeen Koskenniemi sai puhelun Helsingin yliopistosta. Hänelle tarjottiin professuuria. Koskenniemi perusti Helsingin yliopistoon Erik Castrén -instituutin ja ryhtyi johtamaan sitä. Taustalla vaikutti halu toimia ilman jäykkää yliopistobyrokratiaa.
Teoria- ja historiapohdintojensa tuloksena hän julkaisi vuonna 2001 teoksen The Gentle Civilizer of Nations, joka oli ensimmäinen kansainvälisen oikeuden moderni aatehistoria. Tänä vuonna ilmestyi To the Uttermost Parts of the Earth. Se piirtää puolen vuosituhannen pituisen kuvauksen oikeuden roolista Euroopan valta-aseman syntymisessä.
Stereotypia pedantista oikeustieteilijästä istuu huonosti Koskenniemeen. Hänessä on aimo annos muotosääntöjä vastaan kapinoivaa radikaalia.
”Tulistun helposti. Nuoruusvuosien poliittisissa taisteluissa sain siitä energiaa, mutta myöhemmin elämän ja uran varrella olen joutunut pyytelemään ihmisiltä anteeksi useammin kuin olisi kohtuullista.”
Hän kiittelee puolisonsa Tiina Astolan tasapainottavaa vaikutusta. Liitto on kestänyt puoli vuosisataa.
”Ihailen sitä, miten hyvin Tiina ymmärtää erilaisia ihmisiä ja tulee toimeen heidän kanssaan.”
Tiina Astola kuuluu EU:n portailla korkealle kivunneisiin suomalaisiin virkamiehiin. Hänet nimitettiin vuoden 2016 alussa Euroopan komission oikeus- ja kuluttaja-asioiden pääosaton pääjohtajaksi.
Kodissaan Liisankadulla Koskenniemen kirjahyllyssä on hänen isoisänsä runoilija V. A. Koskenniemen kootut teokset.
”Niin kuin varmaan useimmat, tykkään vaarin varhaistuotannon runoista, etenkin niistä, joihin sisältyy luontokuvausta. En niinkään innostu myöhemmästä synkkäsävyisestä tuotannosta, joka saa kosmisia ulottuvuuksia.”
V. A. Koskenniemi kuoli vuonna 1962. Martti oli silloin yhdeksän, eikä hänelle jäänyt läheisiä mielikuvia. Isoisä oli etäinen ja muodollinen, kuten vanhat sedät tuolloin.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Koskenniemi vietti paljon aikaa Vieno-mummunsa kanssa.
”Mummun valtavan voimakas varjo tekee vaarista lähes näkymättömän. Vieno Koskenniemi on vaikuttanut ratkaisevasti kaikkeen mitä olen, hän oli aivan tavattoman hieno, älykäs ja hauska ihminen.”