Velka kasvaa hallituksesta riippumatta

Suomessa on jo muutama vuosi pelätty joutumista EU:n ”tarkkailuluokalle” eli virallisemmin liiallisen alijäämän menettelyyn. Pelko on turha. Tarkkikselle pääsy saattaisi hyvinkin olla parasta mitä suomalaisille voisi tapahtua.

Suomen valtio velkaantuu kovaa vauhtia. Hallituksen tekemistä menoleikkauksista huolimatta julkisen sektorin velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvaa tällä hallituskaudella melkein yhtä paljon kuin edellisellä.

Tulevaisuus ei näytä yhtään helpommalta. Terveydenhuoltomenot kasvavat edelleen, ja puolustusmenoja Nato-maat päättivät juuri lisätä.

EU:n jäsenmaissa valtioiden velkaantumista hillitään EU:n perussopimuksessa asetetuilla rajoilla julkisen sektorin alijäämälle ja julkiselle velalle.

Näiden finanssipoliittisten sääntöjen tulkintoja on sittemmin useaan kertaan muokattu. Lopputuloksena syntyi monimutkainen säätelykehikko, jota osasivat tulkita vain aiheeseen vihkiytyneet virkamiehet.

Viime vuonna EU:n velkasäännöt uudistettiin. Kovin selkeiksi ei uusiakaan sääntöjä voi sanoa.

Vielä vaikeammin ymmärrettävästi on kirjoitettu paraikaa lausuntokierroksella oleva hallituksen esitys, jolla EU-maiden kesken tehdyt sopimukset ollaan viemässä suomalaiseen lainsäädäntöön.

EU-tason sääntelyn lisäksi julkisten menojen kasvua hillitään useimmissa jäsenmaissa kansallisilla säännöillä. Ideaalitilanteessa kansallisista tavoitteista saadaan aikaan puolueiden välinen yhteisymmärrys, joka mahdollistaa julkisen talouden tasapainottamisen yli vaalikausien ulottuvalla ajanjaksolla.

Politiikalle jää silti yllin kyllin tilaa keinojen valinnassa. Esimerkiksi kysymys julkisen sektorin sopivasta koosta ja samalla sen rahoittamiseen tarvittavasta verotuksen tasosta kuuluukin äänestäjien päätettäväksi.

Ruotsissa istuu kahdeksan vuoden välein parlamentaarinen komitea, joka päättää pitkän aikavälin ylijäämätavoitteesta. Ruotsalaisilla on tosin luksusongelma. Viimeksi komitea päätti korvata 0,33 prosentin ylijäämätavoitteen tasapainotavoitteella.

Suomessa julkinen talous on ollut ylijäämäinen viimeksi vuonna 2008.

Kaikkien finanssipoliittisten sääntöjen tarkoituksena on estää julkisen sektorin liiallinen velkaantuminen ja varautua myös myöhempiin menotarpeisiin. Samalla sääntöjen pitäisi olla riittävän joustavia, jotta ne eivät estä julkisten menojen kasvattamista koronaepide­mian kaltaisten kriisien aikana eivätkä pakota tekemään lamaa syventäviä leikkauksia matalasuhdanteessa.

Oleellisempaa kuin sääntöjen muoto onkin jonkinlaisten sääntöjen olemassaolo ja niiden hyväksyttävyys, mikä samalla edesauttaa sääntöihin sitoutumista.

Suomessa pitkään oleellisin sääntö oli hallituksen kautensa alussa asettama vaalikauden menokehys. Tätä sääntöä rikottiin ensimmäisen kerran vasta korona­epidemian aikaan – poikkeusolojen vuoksi koko lailla yksimielisesti. Huonommin silloiselta hallitukselta onnistui kerran rikottuihin menokehyksiin palaaminen koronaepidemian jälkeen.

Kehysmenettelyssä on kaksi varsinaista ongelmaa.

Ensinnäkin se ulottuu vain hallituskauden ajalle, ja sen avulla on siksi hankala tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, joita velkaantumiskehityksen hallituksi taittamiseksi tarvittaisiin. Toiseksi kehys koskee vain menoja eikä siksi estä velkaantumisen kiihdyttämistä vaikkapa kevään yritysveroalen tapaisilla veropäätöksillä.

Teknisempi ongelma on se, ettei kehyssääntö sovi erityisen hyviin yhteen muiden finanssipoliittisten sääntöjen kanssa.

Hallituksen esityksessä julkinen velka halutaan puristaa pitkällä aikavälillä 40 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Luku on vedetty hatusta ja on epä­realistisen kireä. EU-sopimuksissa velkaraja on edelleen 60 prosenttia, missä siinäkin olisi Suomelle riittävästi haastetta. Sen sijaan muu osa EU:n finanssipoliittisten sääntöjen viemisestä kansalliseen lainsäädäntöön näyttää ihan järkevältä.

Ehkä Suomi ei edes tarvitse omaa kansallista finanssipoliittista kehikkoa vaan riittää, jos voidaan sitoutua tähän kansainväliseen. Uudet EU-säännöt korjaavat suomalaisen kehysmenettelyn pahimmat puutteet. Luovia tulkintojakin voi hillitä komission apu sääntöjen valvonnassa.

Eikä sääntöjä rikkovien pistäminen ”tarkkailuluokalle” varsinaisesti ole rangaistus vaan vakava kehotus kehittää ongelmiin ratkaisuja.