Risto Ihamuotila: Yliopistot ovat tieteen lippulaivoja
Pääkirjoitus (SK 11/2009) nosti Suomen Akatemian korkealle jalustalle yliopistoihin verrattuna. Myös pääkirjoitusta kommentoinut opetusministeri Henna Virkkunen (SK 12/2009) kehui Akatemiaa suomalaisen tutkimuksen lippulaivaksi.
Akatemian merkitys tieteen rahanjaossa on toki ollut keskeisen tärkeä. On kuitenkin muistettava, ettei Suomen Akatemia ole mikään oikea akatemia kansainvälisessä mielessä (kuten Suomalainen Tiedeakatemia ja Suomen Tiedeseura), vaan itse asiassa Valtion tiedevirasto. Uutta luova tieteellinen työ ja siihen valmentava tutkijakoulutus on tapahtunut ja tapahtuu edelleen yliopistoissa. Ne ovat tieteemme lippulaivoja.
Suomen Akatemian yhtenä tehtävänä on tieteellisten huippuyksiköiden valinta ja rahoitus. Valinta tapahtuu, kuten pääkirjoituksessa todettiin, tiukan kilpailun jälkeen kansainvälisen arvioinnin perusteella.
Se ei kuitenkaan ole ainutlaatuista, sillä samalla tavoin yliopistoissakin tehdään. Kaikki professorinvirat täytetään kansainvälisen arvioinnin perusteella ja ainakin Helsingin yliopistossa suurin osa vastaväittäjistä on ulkomaisia. Sitä paitsi huippuyksikköjen rahoitus aloitettiin aikanaan Helsingin yliopistossa eikä suinkaan Akatemian toimesta.
Pitäessäni ensimmäistä avajaispuhettani mainitun yliopiston rehtorina syksyllä 1992 esitin, että yliopiston on ryhdyttävä omista varoistaan tukemaan korkealle kansainväliselle tasolle nousseita tutkimusyksiköitään. Ensimmäiset huippuyksiköt valittiin vuonna 1994 ja käytäntö on jatkunut sen jälkeen.
Yliopiston ja tieteen keskeisenä ideana on uuden tiedon luominen ja sen siirtäminen nousevalle sukupolvelle. Akatemiaprofessorit ja -tutkijat vapautuvat jälkimmäisestä tehtävästä siirtyessään Akatemian rahoitettaviksi. Tieteen kehittymiselle tämä on varmaan paikallaan. Siksi akatemiaprofessoreiden osalta järjestelmää on hyvä jatkaa, vaikka kyllä hekin, kun yliopiston työhuoneissa edelleen istuvat, voisivat myös luennoida tai muuten saattaa tietonsa nuoren sukupolven käyttöön. Tätähän kyllä tapahtuukin.
Sen sijaan nuoret akatemiatutkijat pääsevät helposti etuoikeutettuun asemaan verrattuna esimerkiksi yliopiston assistentteihin, jotka melkoisen opetuspaineen puristuksessa yrittävät löytää aikaa tieteelliselle uralle pätevöitymiseen. Tässä mielessä akatemiaprofessoreiden ja -tutkijoiden siirto työsuhteisiksi yliopistoihin on kannatettavaa. He pääsevät tällöin osallistumaan päätöksentekoon yliopistoissa, kuten ministeri Virkkunen toteaa. Kun tietyt rajoitetut opetustehtävät koskisivat myös näitä tutkijakategorioita, toteutuu yliopiston ja tieteen idea parhaiten.
Lehden pääkirjoituksen otsikko viittasi uuteen akatemiataisteluun. Edellinen käytiin, kun presidentti Urho Kekkonen kyllästyi aikansa eläneeseen ns. vanhaan akatemiaan ja lakkautti sen. Siitä syntyi kova poru tiedeyhteisössä. Taistelun tuloksena syntyi nykyinen, tieteelliset toimikunnat sisältävä rakenne. Kekkosen ansiosta myös tieteen rahoitus kasvoi merkittävästi.
Tästä taistelusta on nyt kulunut yli 40 vuotta. Siitä lähtien Akatemia on pysynyt rakenteeltaan ja toiminnaltaan suunnilleen muuttumattomana, kun taas yliopistot ovat käyneet läpi monenlaisia uudistuksia ja myllerryksiä. Pieni ravistelu ei ehkä tekisi pahaa Akatemiallekaan.
Kirjoittaja oli Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri vuosina 1992-2003.