Kohuasia

”Perussuomalaiset yleisesti ja minä viime viikkoina erityisesti olemme mediassa kuin lainsuojattomia. Meidän kohtelussamme mikään ei ole liian väärin.” Tässä puheenjohtaja Riikka Purran tavassa puolustautua rasismisyytöksiä vastaan ei ole mitään uutta.

Puolue on ennenkin hakenut yleisön sympatiaa julistautumalla median uhriksi aina kun julkisuudessa on keskusteltu rasismista. Ennenkin on väistetty journalistista mediaa ja puhuttu plokeissa ”suoraan kansalle”.

Kun kansanedustaja Olli Immosen (ps) natsiflirtti ja sodan­julistus monikulttuurisuutta vastaan saivat kesällä 2015 kymmeniätuhansia mielenosoittajia Suomen kaduille, perussuomalaisten puoluetoimisto vastasi esittelemällä ”mustan listan”. Rasismia kritisoivia poliitikkoja, tutkijoita ja toimittajia syytettiin puolueen panettelusta ja vihapuheeseen kiihottamisesta.

Tutkijoiden tuolloin tunnistamat populistiset vastausstrategiat ovat nyt niin Purran kuin elinkeinoministeri Wille Rydmanin (ps) käytössä: kieltäydytään vastaamasta, kiistetään syytösten paikkansapitävyys ja käännetään ne esittäjiä vastaan.

Paine vapaata mediaa kohtaan on Suomessa ennennäkemätön. Trumpilainen retoriikka mediasta kansan vihollisena kaikuu nyt hallituksen ytimestä. Hallituskumppanit ovat hiljaa, eikä haastatteluihin suostuta.

Kriisissä ei olekaan vain hallitus vaan suomalainen poliittinen julkisuus. Se poliittisten instituutioiden, puolueiden, etujärjestöjen ja median kenttä, joka on kansallisen yhtenäisyyden nimissä halunnut ja uskonut voivansa sivilisoida rasismin pois perussuomalaisista.

Vaikka puolue esittää uhria, todellisuudessa Suomessa niin muut puolueet kuin media ovat aina uudelleen taipuneet sen kaksoisviestintään: yhtäällä nollatoleranssin julkisivu, toisaalla avoin rasismi.

Konsensushakuisuudesta on seurannut se, että rasismi on jäänyt käsittelemättä. Se on pysynyt kohuasiana, jota selitetään ja julistetaan pois. Kesällä 2015 silloinen pääministeri Juha Sipilä (kesk) vaati ”jäitä hattuun”, nyt Petteri Orpo (kok) toivoo, että ”jokainen vähän rauhoittuisi”.

Tulevina viikkoina nähdään, legitimoidaanko kaksoisviestintä jälleen kerran. Ja jos poliitikot niin tekevät, seuraako media.