Raamiratkaisu oli pääosin hyvä, mutta ei kaikessa

Profiilikuva
palkankorotukset
Teksti
Risto Alanko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Syksyn raamiratkaisun julkisuus on ollut pääosin positiivista. On nähty paluuta tupo-kaudelle ja toisaalta avausta uuteen toimintamalliin ja yhteistyöhön. Ratkaisun sisältö suhteessa talousmaisemaan on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle. Poliittinen ja järjestöpoliittinen näkökulma talouden kustannuksella heijastelee maan hallituksen poikkeuksellisen painavaa roolia ratkaisun synnyttämisessä.

Pakettiin kuuluu valtiovallan porkkanoiksi liittämiä toimia, joista osa on puhtaasti elinkeinopoliittisia. Vaikka ne ovatkin kasvun kannalta oikeansuuntaisia, on selkeästi todettava niiden väärä kytkentä. Elinkeinopoliittisia ratkaisuja ei pidä alistaa työmarkkinaneuvottelujen pelivälineeksi. Suomen kilpailukyky yritysten sijoittumis- ja investointikohteena edellyttää elinkeinopolitiikan pitkäjänteisyyttä ja ennustettavuutta.

Nopeasti heikentynyttä talouskuvaa vasten raamiratkaisun palkankorotustaso on korkea. Erityisesti jos tavoitteena on työllisyyden ja suomalaisen työn kilpailukyvyn parantaminen. Ostovoiman kannalta arvio voi olla toinen, jos tarkastelukulma rajoittuu työnsä säilyttäviin eikä kaikkiin palkansaajiin.

Raamiratkaisun tavoittelussa keskeinen argumentti oli epäterveen palkkakilpailun ja mittavien työrauhahäiriöiden välttäminen. Tavoite on hyvä.

Perustelematta ja kritiikittä on jäänyt ay-liikkeen asenne, jonka mukaan tavoitteita ei ilman keskusjärjestöjen sopimusinstrumenttia voida eikä haluta edistää. Sama ajattelu ilmenee nykyisen hallituksen ohjelmasta ja kannanotoista.

Vaikutelmaksi jää, että halu toimia suomalaisen kilpailukyvyn ja työllisyyden puolesta ehdollistettiin sopimusmallille ja valtapoliittisille tavoitteille. Ilmiselvää oli, että vientiteollisuuden roolia maan kustannuskehityksen mitoittajana eivät kaikki halua tunnustaa.

Näin siitä huolimatta, että vientituloilla rahoitetaan suomalainen hyvinvointi ja viennin supistuminen näkyy jo valtiontalouden mittavana alijäämänä ja kasvavana velkana.

Tuottavuus ja kilpailukyky tehdään yrityksissä ja työpaikoilla, toki yhteiskunnan asettamin reunaehdoin. Tämä ja kilpailu avoimen talouden ehdoin lisäävät tarvetta siirtää sopimisen painopistettä yrityksiin, joissa tarpeet parhaiten tunnetaan.

Yrityskohtaisesti räätälöityjen ratkaisujen tarve koskee työajan ja muiden työehtojen ohella erityisesti palkanmuodostusta. Siinä Suomi on pahasti jäljessä sekä kansainvälisestä että pohjoismaisesta kehityksestä.

Asenteet eivät muutu hetkessä, ja muutosta on myös vastustettu. Raamiratkaisun yhteydessä tämä ilmeni pyrkimyksinä myydä sopimuksen prosentit vähimmäiskorotuksina kaikille. Viimeistään nyt, kun maan kauppatasekin on kääntymässä negatiiviseksi, tulisi hälytyskellojen soida myös siellä, missä palkkaratkaisun tason ja muodon yhteyttä työllisyyteen ja kilpailukykyyn ei ole haluttu tunnustaa.

Teknologiateollisuuden raamiratkaisuun perustuvien sopimusten ensisijainen tapa on palkkaratkaisujen sopiminen vapaasti yrityksissä. Tämä koskee niin ratkaisun tasoa, muotoa kuin ajankohtaakin. Vasta toissijaisena tulevat raamisopimuksen lukuihin perustuvat yleiskorotukset ja yrityskohtaiset erät. Helmikuussa selvinnee ensimmäisen vaiheen palkkaratkaisujen käytännön toteutus.

Mikäli kustannusraami käytännössä ohjautuu tai ohjataan tasapaksuksi yleiskorotukseksi, ratkaisu on epäonnistunut.

Paluuta tupo-ajan ongelmiin ja palkanmuodostuksen taantumista tuottavuudesta ja palkitsevuudesta irralliseksi tuskin kukaan rohkenee julkisesti kaivata. Suomalainen työelämä ei kaipaa lisää jäykkyyksiä, ei myöskään kaavamaisia koulutusvapaita.