Pelkkä jälkiviisastelu ei ole journalismia

Profiilikuva
Jorma Ollila
Teksti
Tuomo Lappalainen
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Uskomus omaan fantastisuuteen kiehui yli. Hän ei ymmärtänyt, että maailma muuttuu. Hän ei halunnut, että kukaan muu kuin hän näkyy julkisuudessa. (Iltalehti 28.4.)

Hän ei pystynyt luopumaan vallasta. Hänen hallituksensa ovat olleet munauksia. Hän on sekä äkkipikainen että pitkävihainen; näkee salaliittoja sielläkin, missä niitä ei ole. (Kauppalehti Optio 26.4.)

Päällimmäinen tunne on, että tämän kaiken olen lukenut joskus ennenkin.

Elettiin 1980-luvun alkua, Urho Kekkonen oli sairas, ja Koivisto-ilmiö huumasi kansaa yli puolue- ja muiden rajojen. Aiemmin UKK oli ollut Jumalasta seuraava, eikä mediassakaan juuri näkynyt hänestä pahaa sanaa, mutta yhtäkkiä kaikki muuttui. Yli-ihmisestä tuli pikkumainen vallan väärinkäyttäjä, jonka ”uudelleenarvionti” oli sekä poliitikoille, tutkijoille että toimittajille lähes kunnia-asia.

Suomi oli hetkessä täynnä ”rohkeita” keskustelijoita, joista kukaan ei vain kumma kyllä ollut uskaltanut avata suuta niin kauan kuin ex-presidentti vielä oli voimissaan.

Edellä siteeratut lehtijutut eivät kuitenkaan kerro Kekkosesta vaan Jorma Ollilasta. Ja tuskin on sattumaa, että ne ilmestyvät juuri nyt. Tällä viikolla päättyi nimittäin yksi aika Suomen taloushistoriassa, kun Ollila jätti Nokian hallituksen ja luovutti puheenjohtajajuuden Risto Siilasmaalle.

Samalla ne kertovat paljon myös suomalaisesta mediasta.

Jos puoletkaan uusien Ollila-juttujen väitteistä pitää paikkansa, 1990- ja 2000-lukujen toimittajakunta on ollut yhtä nokioitunut kuin 1970-luvun journalismi oli suomettunut. Kännykkäyhtiön heikkouksia ja ongelmia ei ole haluttu nähdä tai edes etsiä, vaikka Nokia olisi ylivertaisen asemansa takia pitänyt läpivalaista tarkemmin kuin yksikään toinen suomalainen yritys. Jotain tietoa olisi varmasti irronnut, vaikka ”entiset sisäpiiriläiset” eivät olisikaan kuiskutelleet salaisuuksiaan yhtä halukkaasti kuin nyt.

Totta kai median tehtäviin kuuluu arvioida Kekkosen ja Ollilan kaltaisia mahtimiehiä myös väistymisen jälkeen. Hyvä olisi silti muistaa, että journalismin kantasana, jour, tarkoittaa päivää eikä toissapäivää. Journalismia ei siis ole, että vain jälkiviisastelee ja on kirjoittavinaan historiaa.

Se on melkein sama kuin tunnustaisi oman epäonnistumisensa.