Paavo Lipponen: Nurmijärveläis-impivaaralaisuus tulee Suomelle kalliiksi

Profiilikuva
aluerakenne
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Kuntaliitokset
Kuvitus Outi Kainiemi.

Jos nykymeno jatku, seuraavallakaan vaalikaudella ei saada tolkkua Suomen alue- ja kuntarakenteeseen. Se tarkoittaisi terveydenhuollon uudistuksen kahdeksan vuoden vitkuttelun venymistä loputtomiin. Suomen suuret keskukset ja niiden mukana koko valtakunta menettäisivät kilpailukykyään. Kunnat kurjistuisivat valtion leikatessa menojaan.

Suomen tulevaisuus ratkeaa Helsingin seudulla sekä muutamassa suuressa aluekeskuksessa: Tampereella, Turussa, Oulussa.

Näiden ohella Jyväskylä, Lahti, Pori, Kuopio, Lappeenranta, Joensuu sekä Vaasa-Seinäjoki tarvitsevat yhteyteensä yhdyskuntarakennetta eheyttävän kuntakokonaisuuden.

Yhdyskunnat on suunniteltava elinkeinotoiminnan ja ekologian vaatimusten mukaisesti sekä huolehtimaan peruspalveluista kustannustehokkaalla tavalla. Tässä on ilmaistu myös tärkeysjärjestys: kuntarakenteen tulee tukea kasvua ja työllisyyttä, jolloin myös palvelut voidaan kustantaa. Tiivis yhdyskuntarakenne on paitsi ekonominen ja ekologinen myös kulttuurisesti luovuutta edistävä ja laatuun panostaen sosiaalisesti eheyttävä.

Pääkaupunkialue on malliesimerkki nykyisestä ajelehtivasta kykenemättömyydestä. Helsinki on Euroopan harvimmin asuttu metropoli. Pääkaupunkiseudun neljä kuntaa vetävät kukin omaan suuntaansa: Kauniainen haluaa pysyä omana enklaavinaan, Espoo jenkkiläisenä parempien ihmisten suburbiana, Vantaa sosiaalidemokraattien viimeisenä linnakkeena, Helsingin yrittäessä hakea ratkaisua ahdistettuun asemaansa muita seudun kuntia ärsyttävillä aloitteilla.

Yhdyskuntarakenteen jatkuva hajoaminen pitkin Uudenmaan syrjäteitä on Osmo Soininvaaranluonnehtima jättimäinen ympäristörikos (SK 24/2010). Lapsiperheet pakotetaan onnettomalla asuntopolitiikalla asettumaan pikkukuntiin, kymmenien kilometrien päähän vanhempien työpaikoista. Kallista kunnallistekniikkaa pitää rakentaa metsän keskelle ja toinen auto hankkia. Lentokentälle ei ole raideyhteyttä.

Keskustajohtoisessa hallintouudistuksessa saamattomuuden vastapainona toimii räikeä Helsinki-vastaisuus, huippuesimerkkinä suunnitelmat pakottaa Helsinki järjettömiin energiaratkaisuihin, jotka nostaisivat rajusti veroäyriä ja tekisivät tehdyt investoinnit kannattamattomiksi. Nurmijärveläis-impivaaralaisuus tulee Suomelle kalliiksi.

Sdp esittää ratkaisuksi erityistä metropolihallintoa, joka kattaisi suurimman osan Uudenmaan kunnista. Taustalla vaikuttaa Vantaan sosiaalidemokraattien pyrkimys kaikin keinoin estää kuntaliitos Helsingin kanssa. Käytännössä Sdp:n metropolimalli muodostasi vaikean lainsäädännöllisen haasteen. Ilman verotusoikeutta supermetropolin asioiden hoitaminen olisi hankalaa.

Ulkopuolelle jäävät Itä- ja Länsi-Uudenmaan kunnat jäisivät ruotsinkielisine asukkaineen oman onnensa nojaan. Vaalipiirin jakaminen tällä tavoin ei olisi perusteltua. Metropolimallista on hyvä keskustella, mutta kuntaliitosten mahdollisuus on säilytettävä vähintäänkin tehokkuusmittarina.

Toinen esimerkki nykyisestä hallintosekoilusta on hallituksen yritys pakottaa Kokkola siirtymään muun Keski-Pohjanmaan maakunnan mukana Pohjois-Pohjanmaan ja Oulun aluehallinnolliseen yhteyteen. Se on törkein ruotsinkieliseen väestöön kohdistuva provokaatio miesmuistiin, todellinen etninen deportaatio [maastakarkotus].

Pääministeri Mari Kiviniemi ajaa hanketta kuin käärmettä pyssyyn siitä huolimatta, että Keski-Pohjanmaan selvitysryhmä toteaa kielellisten oikeuksien toteutuvan parhaiten “aluejaoissa, joissa Keski-Pohjanmaa kuuluu Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston sekä Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen toimialueeseen, jolla kahden vastuualueen tehtäviä hoitaa Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus”.

Kokkolan kohtelussa ei ole kysymys vain ruotsinkielisen väestön nöyryyttämisestä katkaisemalla perinteinen Pohjanmaan rannikon kulttuuriyhteys, vaan myös alueen elinkeinoelämän ylivoimaisen enemmistön tahdon vastaisesta hankkeesta. “Kun maakunta haluaa”, sanoo Kiviniemi. Maakuntahallitus äänesti 6-5 Oulun hyväksi. Sellaisella päätöksellä ei ole minkäänlaista demokraattista legitimiteettiä.

Suomen hallintouudistuksen peruslinjaa on selkiytettävä siten, että etusijalle asetetaan elinkelpoisten kuntayksiköiden luominen suurten keskusten ympärille. Ne voivat joissakin tapauksissa olla kokonaisen maakunnan kattavia, esimerkkeinä Etelä-Karjala ja Päijät-Häme. Oman erityistapauksensa muodostaa Kainuun malli, jonka vakinaistamisesta tulisi päättää. Valtakunnalliseksi malli ei kelpaa, sillä Kainuussakin perimmäinen kysymys on yhtenäisen kunnan muodostaminen Kajaanin ympärille.

Pohjois-Savon ELY-keskuksen ylijohtaja Kari Virranta ehdottaa koko maakunnan yhdistämistä Kuopion kaupungiksi. Hyvänä perusteluna hän näkee muun muassa mahdollisuuden purkaa kaikki maakuntakohtaiset toisen asteen organisaatiot. Maakunnalla ei ole enää varaa jatkaa ajelehtimistaan, sillä se putoaa Kuopion kehittämismahdollisuuksien estämisen mukana muiden kelkasta.

Maakuntarajat on tarvittaessa häivytettävä haittaamasta järkeviä kuntaratkaisuja, esimerkkeinä Varkaus ja Pieksämäki sekä Riihimäki ja Hyvinkää. Itä-Suomeen riittäisi yksi maakunta, jos maakuntahallintoa kuntaremontin jälkeen ylipäänsä enää tarvittaisiinkaan valtionhallinnon rinnalle. Suuralueita ja infrastruktuuria tulisi tarkastella dynaamisesta näkökulmasta.

Väli-Suomessa Jyväskylän yhteys itään voisi kehittyä. Etelärannikon raideliikenteeseen perustuvaan yhtenäiseen yhdyskuntarakenteeseen tulisi panostaa pääradan Helsinki-Tampere-akselin sekä Helsinki-Lahti-akselin ohella. Uusi Kouvola toivottavasti rohkaisee uuden Kotkan synnyttämiseen Etelä-Kymenlaaksoon. Näin vahvistettaisiin edellytyksiä hyödyntää Pietarin alueen dynamiikkaa.

Oman lukunsa aluekehityksessä muodostaa EU:n ja Suomen aluepolitiikka monimutkaisine ja moninkertaisine tukiaisjärjestelmineen. Nykymenon jatkuminen merkitsisi yhä uusien tukiaisten kehittämistä entisten päälle etenkin energiapolitiikan sumuverhon suojassa. Tällainen suuntaus heikentäisi Suomen kilpailukykyä ja veisi voimavaroja aluekehityksen edellyttämiltä infrastruktuuri- ja osaamisinvestoinneilta.

Kuntarakenteen uudistamiskeskustelussa sanotaan usein, että kuntien lukumäärä ei ole ratkaisevaa. Ei olekaan, kunhan vain muodostetaan vahvojen peruskuntien Suomi. Silloin kuntia jää jäljelle korkeintaan muutamia kymmeniä. Silloin päästäisiin nykyisestä moninkertaisesta päällekkäishallinnosta. Demokratia toimisi, toisin kuin nyt, sillä vain peruskunnassa asiat ovat asukkaiden valvottavissa.

Teksti Paavo Lipponen
Kirjoittaja on entinen pääministeri ja Sdp:n puheenjohtaja.