On varauduttava elämään nykyistä lämpimämmällä maapallolla
Kuva Outi Kainiemi
Ilmaston lämpeneminen pitäisi pysäyttää kahteen asteeseen tai peli on menetetty. Kaksi astettakin merkitsee suurten riskien hyväksymistä, mutta tiukempaa tavoitetta pidetään epärealistisena.
Maailman eturivin ympäristöjournalisteihin kuuluva Bill McKibben osoittaa artikkelissaan Global Warming’s Terrifying New Math, että kahden asteen raja ylitetään lähes varmasti. Kirjoittaja haluaa ilmeisesti puhutella nuorisoa, koska julkaisi artikkelinsa yhdysvaltalaisessa populaarikulttuuriin keskittyvässä Rolling Stone -lehdessä.
Ilmasto on jo lämmennyt 0,8 astetta ja seuraava 0,8 astetta on jo aiheutettu. Saamme lämmittää maapalloa siis enää 0,4 astetta lisää. Jos raja pannaan tähän, ilmakehään voi laskea vuoteen 2050 mennessä kasvihuonekaasuja enää vajaan 600 miljardin hiilidioksiditonnin verran. Henkeä kohden tämä olisi 80 tonnia eli kaksi tonnia vuodessa. Nyt päästöt ovat koko maailmassa noin henkeä kohden 4,5 tonnia vuodessa ja esimerkiksi Suomessa 12 tonnia.
Teknologian kannalta olisi mahdollista rajaa ylittämättä osapuilleen nykyinen kulutustaso, mutta näin ei näköjään aiota tehdä. Energia-yhtiöiden omistuksessa olevat öljy-, kaasu- ja kivihiilivarat riittävät tuottamaan viisinkertaisen määrän hiilidioksidia. Yhtiöiden omaisuuteensa kirjaamista varannoista pitäisi jättää käyttämättä 80 prosenttia. Silti öljyn etsintään käytetään valtavasti rahaa. Voisiko Venäjä luopua vapaaehtoisesti 80 prosentista öljytuloistaan, kun sillä ei juuri muita tuloja ole?
Ilmastopolitiikalla vapaamatkustaminen kannattaa, sillä hyödyt päästöjen vähenemisestä koituvat kaikille, mutta laskut saa maksaa itse. YK:lla eikä oikein millään muullakaan ole valtaa pakottaa vapaamatkustajia ruotuun.
Jotenkin pitäisi sopia, että kaikki osallistuvat tasapuolisesti, mutta mikä on tasapuolista? Teollisuusmaiden syyttävä sormi kohdistuu suurimpaan saastuttajaan Kiinaan, joka on kaksinkertaistanut päästönsä yhdeksässä vuodessa. Kiinalaiset mielestä heidän päästönsä ovat henkeä kohden vain yhä kolmasosa amerikkalaisten päästöistä ja niistä huomattava osa syntyy tavaroiden valmistamisesta länsimaiden kulutettavaksi.
Epämiellyttävää tietoa torjutaan. Yhdysvaltain uskonnollinen oikeisto pitää koko teoriaa ilmastonmuutoksesta pahuuden voimien juonena siinä missä evoluutioteoriaakin. Suomalaisessa nettikeskustelussa ilmastonmuutoksen kieltävät ovat niskanpäällä. Öljy-yhtiöiden väitetään rahoittavan ilmastonmuutosta vähättelevää tutkimusta niin kuin tupakkayhtiöt rahoittivat tutkijoita, jotka olivat valmiita todistamaan, ettei tupakoinnilla ollut yhteyttä keuhkosyöpään.
On siis varauduttava siihen, elämään paljon lämpimämmällä maapallolla. Mitä tuon kahden asteen rajan toisella puolella meitä odottaa?
Pahinta on merenpinnan nousu useilla metreillä. Se on seuraavan vuosisadan murheita, mikä ei tee siitä vähemmän vakavaa.
Tällä vuosisadalla meidän on varauduttava voimistuviin myrskyihin ja kaatosateiden tuomiin tulviin. Niissä menetetään valtavasti omaisuutta ja paljon ihmishenkiä. Pahinta on silti maataloustuotannon vaarantuminen monin paikoin. Tänä kesänä moni amerikkalainen viljelijä pohtii, onko elinkeinolla tulevaisuutta, jos kuivat ja kuumat kesät ovat tulleet jäädäkseen.
Edessä on todennäköisesti lisääntyviä nälänhätiä ja satoja miljoonia ympäristöpakolaisia. Tämä ei ehkä mene aina rauhanomaisesti. Tuskin Suomessakaan katsottaisi hyvällä satojen tuhansien pakolaisten muuttoa maahamme. Pakolaiset taas pitävät itseään syyttöminä ilmastonmuutokseen.
Satojen vähentyessä yhtäällä niitä on lisättävä toisaalla. Ehkä Suomessakin kohta taas raivataan peltoja.
Noin 11 600 vuotta sitten jääkauden lopulla maapallo lämpeni paikoin kymmenellä asteella kahdessakymmenessä vuodessa. Samanaikaisesti ilmakehän metaanipitoisuus puolitoistakertaistui. Metaani tuli todennäköisesti soilta jään sulaessa. Saman pelätään toistuvan ikiroudan sulaessa Siperiassa. Valtamerten pohjassa oleva metaanijää muodostaa vielä suuremman uhan, mutta se lienee toistaiseksi paremmassa tallessa.
Kahden asteen rajaa ei asetettu siksi, että siihen asti lämpenemisen vaikutukset olisivat siedettävissä ja siitä eteenpäin sietämättömiä. Pelätään lämpenemisen riistäytymistä käsistä.
Vaikka taloudelliset ja poliittiset realiteetit puhuvat sen puolesta, ettei ilmastonmuutosta voi enää pysäyttää, nämä esteet ovat vaihtoehtoonsa verrattuna pieniä. Luovuttaa ei voi.
Jos miljoona ihmistä luopuu autostaan, bensan kulutus vähenee, mutta vain vähän. Kysynnän aleneminen laskee öljyn hintaa, ja se taas houkuttelee lisää kysyntää. Säästynyt bensa siirtyy muiden autoilijoiden kulutettavaksi. Ilmaston pelastamiseksi on vaikutettava kysynnän ohella tarjontaan. Muuten säästöt siirtävät vain kulutusta paikasta toiseen.
Globaali fossiilisiin polttoaineisiin kohdistuva vero nostaa kuluttajahintoja ja laskee tuottajahintoja. Tällaisesta verosta on sovittava riittävän laajan maajoukon kesken. Luonteva vaihtoehto ovat huutokaupattavat päästöoikeudet, joiden määrä vähenee vuosittain.
Jos hiilidioksidipäästön hinnaksi tulisi 100 euroa tonnilta, vastaisi se öljyn verottamista noin 50 dollarilla barrelilta. Kun öljyn nykyinen hinta on noin 100 dollaria barrelilta, voisimme hintajoustojen perusteella päätellä, että kuluttajan kannalta hinta nousisi noin 110 dollariin ja tuottajan kannalta laskisi noin 60 dollariin. Näin käy vain, jos vero on globaali. Suomen tai jopa
Euroopan yksinään toteuttama vero menisi lähes kokonaan kuluttajahintaan. Tuottajahinnan lasku ei pysäyttäisi öljyntuotantoa, mutta se tekisi kannattamattomaksi hyödyntää öljyliusketta ja valmistaa polttoainetta kivihiilestä.
Huutokauppatulot menisivät mukana oleville valtioille niiden päästökiintiöiden suhteessa. Maiden välinen ilmasto-oikeudenmukaisuus toteutuisi painottamalla maiden kiintiöissä asukaslukua. Rikkaiden maiden yritykset joutuisivat ostamaan kiintiöitä köyhistä maista, mutta köyhissä maissakaan ei kannattaisi kulutusta ehdoin tahdoin nostaa. Luvassa oleva rahavirta houkuttelisi kehitysmaat mukaan.
Kaikkia maita ei voi tähän pakottaa. Yksimielisyyden vaatimus vesittäisi koko asian. Otetaan siis mukaan ne jotka tulevat. Ulkopuolelle jäävien kilpailuetu voitaisiin neutraloida niiden viennille asetettavilla hiilitulleilla.
Nykytilaan verrattuna öljyntuottajamaat häviäisivät, mutta aika paljon ne ovat viidentoista viime vuoden aikana voittaneet.
Teollisuusmaiden vaihtotaseet paranisivat merkittävästi. Valtiot saisivat päästökaupasta huomattavia tuloja, joiden turvin ne voisivat alentaa muuta verotusta.