Kumartelua populismille

Yhdysvaltojen vaaleista asti maailmalla on ollut muotia väittää, että vastustajien virheet ovat syynä populismin voittoon. Että edistysmieliset ovat keskittyneet ihmisten oikeiden huolien sijasta identiteettipolitikoimaan vähemmistöjen oikeuksista ja pronomineista. Niinpä ihmiset ovat karanneet populisteja kannattamaan.

Teoria on suosittu vasemmistolaisten ja liberaalien itsensä keskuudessa. Kansainvälisen median pääkirjoitukset ja kolumnit ovat täynnä itseruoskintaa ja vaatimuksia tavisten palauttamisesta politiikan keskiöön.

itseruoskinta on rantautunut mediaintellektuellien Sixten Korkmanin ja Heikki Hiilamon äskettäisten maahanmuuttoon liittyvien kolumnien perusteella myös Suomeen.

Korkman kertoo opettavaisesti, että rasismia on ihan oikeasti olemassa ja maahanmuuttoa tarvitaan (HS 25.3.). Maahanmuuton haitat ovat toki pieniä, mutta ne voivat tuntua taviksista isoilta. Näitä isoja huolia pienistä asioista ei saa ylenkatsoa.

Hän onnistuu tavoittamaan juuri sellaisen ylimielisen sävyn, joka karkottaa ihmisiä populistien huomaan. Hän ei pyri vakuuttamaan maahanmuuton vastustajia järkiperäisellä keskustelulla, vaan lupaa vain ottaa näiden tunteet huomioon.

Hiilamon kirjoitus (HS 30.3.) on hämmentävämpi. Hän kuvailee, miten hyvinvointivaltio on uhattuna. Työttömyysturva ei – kauhistus – kohta enää riitä edes asuntosäästämiseen.

Hiilamon mukaan hyvinvointivaltio perustuu solidaarisuudelle. Tämä asettaa hyvinvointivaltiolle rajat. Se ei voi ulottua solidaarisuuden piirin ulkopuolelle.

Solidaarisuutta ei voida pakottaa. Kansalaiset itse päättävät, keitä kohtaan he ovat solidaarisia. Vasemmisto onkin vieraannuttanut ihmiset vaatimalla uusia oikeuksia yhä laajemmalle vähemmistöjen joukolle. Tämä on tarjonnut iskupaikan solidaarisuuden rajoja korostavalle maahanmuuttovastaiselle populismille.

Hyvinvointivaltion pelastaminen edellyttää siksi, että ihmisten on ”voitava ilman leimautumisen pelkoa käydä avointa keskustelua siitä, ketkä kuuluvat hyvinvointivaltion solidaarisuuden piiriin”.

Kirjaimellisesti tulkittuna Hiilamon vaatimus on hurja. Pitääkö tosiaan ilman leimautumisen pelkoa voida pohtia, tulisiko hyvinvointivaltion ulottua päihdesairaisiin, vähemmistöihin tai väärin ajatteleviin? Hiilamo ei varmaan tarkoita tätä, mutta muotoilu on vaarallisen väljä.

Kaiken kaikkiaan en usko, että kansa voitetaan takaisin Korkmanin tai Hiilamon resepteillä. Ihmisten ottaminen vakavasti on hyvä ajatus, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa populismille kumartelua.