Nuorten syrjäytymisen ratkaisemiseen tarvitaan valtion ja kuntien päättäväisiä toimia
Presidenttiehdokkaana Sauli Niinistö nosti vaalikampanjassaan vahvasti esille nuorten syrjäytymisen. Hän lupasi myös toimia asiassa, jos tulee valituksi.
Kuvitus Outi Kainiemi.
Huoli nuorten syrjäytymisestä on aiheellinen. Tällä hetkellä pelkän peruskoulun varassa olevia 20-29-vuotiaita on 110 000, joista noin 70 000 on vailla työtä. Kirjoista ja kansista ”kadonneita” eli työvoimaviranomaisten tietymättömissä olevia nuoria on peräti 25 000.
Niinistö asetti kohta presidentiksi tultuaan työryhmän etsimään keinoja nuorten syrjäytymisen torjumiseksi. Työryhmän esittelemä asiakirja Ihan tavallisia asioita on saanut aikaan kovan keskustelun.
Jo asiakirjan lähtökohta on yllättävä, sillä ehdotuksia toimista nuorten syrjäytymisen estämiseksi ei esitetä valtiolle ja kunnille. Sen sijaan sinänsä tutun tuntuiset neuvot ja ohjeet suunnataan nuorten vanhemmille ja ylipäätään kansalaisille.
Ihan tavallisia asioita -asiakirjan ohjeita, kuten ”Käsi ei paijaamalla kulu”, ”Aikuinen, hoida omaa jaksamistasi”, ”Uupumus saa pinnan kiristymään”, ”Työnantaja, palkkaa nuori töihin, jos suinkin pystyt”, on kiitetty, mutta niitä on myös kritisoitu kevyiksi ja pilkattukin.
Presidentin asettaman työryhmän puheenjohtaja Sakari Huovinen on lausunnossaan todennut, että työryhmän esityksistä on tietoisesti ”rajattu pois resurssien jakoa koskevat esitykset, koska ne eivät kuulu edes presidentin toimivaltaan”.
Noinhan se muodollisesti ottaen on. Päivänselvää kuitenkin on, että vakavan yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemiseen tarvitaan myös ja valtion ja kuntien päättäväisiä toimia. Julkisen sektorin osalta niihin kuuluu esimerkiksi lapsiperheisiin suuntautuvan ehkäisevän sosiaalityön resurssien lisääminen.
Taatusti vaikuttava toimi koulupudokkaiden vähentämiseksi olisi oppivelvollisuusiän nostaminen 18 vuoteen. Liian varhain tehdyt ammatinvalinnat tuottavat paljon keskeytyksiä ammattikouluissa. Epäonnistumisen jälkeen uuteen alkuun pääsy on vaikeaa.
Joitakin uusia toimia valtiovallan päätöksillä on tulossakin. Liikkeelle on jo lähtenyt pitkäaikaistyöttömyyden katkaisukokeilu, johon osallistuu kaikkiaan 62 kuntaa. Siinä haetaan paikallisella tasolla laajalla pohjalla uusia keinoja saada pitkäaikaistyöttömät töihin.
Hallitusohjelmassa on myös sovittu, että 2013 tulee voimaan nuorisotakuu. Se tarkoittaa, että jokaiselle alle 25-vuotiaalle on tarjottava työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka. Sama luvataan myös alle 30-vuotiaille jo valmistuneille.
Nuorisotakuun toteutukseen valtio lupaa 60 miljoonaa euroa ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiskokeiluun 20 miljoonaa euroa vuodessa. Summat ovat pieniä ja kuntien panostukset ratkaisevat minkälaisiin tuloksiin päästään.
Jos valtion ja kuntien satsaukset ovat riittävät, tuloksia tulee. Siitä ovat näyttönä kokemukset vuonna 1987 säädetystä työllisyyslaista. Tuo Lex-Leppäsenä tunnettu laki perustui Rauman työvoimatoimiston johtajana toimineen Heikki Rinteen malliin. Mallin perusidea kaikessa yksinkertaisuudessaan oli se, että työllistäminen on yhteiskunnalle halvempaa kuin työttömyys ja sen pitkittymisen seuraukset.
Käytännössä Lex-Leppänen tarkoitti sitä, että jokainen vuoden työttömänä ollut pitkäaikaistyötön tuli työllistää joko yrityksiin, valtiolle tai kuntien toimesta. Nuorille piti työtä osoittaa jo kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen. Valtio tuki työllisyystoimia rahallisesti.
Pitkäaikaistyöttömyys saatiin käytännössä lopetettua kokonaan muutamassa vuodessa. Myös nuoria työttömiä saatiin työllistettyä laajasti.
Silti Rinteen mallia vastustettiin ja sitä haukuttiin ”tempputyöllistämiseksi”.
1990-luvun laman oloissa säädettiinkin sitten 1993 uusi työllisyyslaki, jossa valtion ja kuntien vastuuta työllistämisestä supistettiin oleellisesti. Se osaltaan pahensi muutoinkin jyrkästi kasvavaa työttömyyttä.
Kuntien vastuuta pitkäaikaistyöttömyyden katkaisussa on uudelleen pyritty lisäämään muutama vuosi sitten käyttöönotetulla ns. Kela-sakolla. Se tarkoittaa, että 500 päivää työttömänä olleen työttömän työmarkkinatuesta kunta maksaa puolet.
Monien kuntien valinta on ollut jopa miljoonaluokan vuosittaisten sakkojen maksaminen Kelalle pitkäaikaistyöttömien työllistämisen sijasta. Vuonna 2010 kuntien maksama Kela-sakko oli peräti 144 miljoonaa euroa.
Kuntien valmiutta ottaa vastaan uusia tehtäviä vähentää nyt muutoinkin vaikean taloustilanteen vuoksi se, että hallitus on päättänyt tehdä kuntien valtionosuuksiin miljardiluokan leikkauksen eduskuntavaalikaudella.
Kunnissa joudutaankin tulevalla kuntavaalikaudella väistämättä sen eteen, että joko palveluja leikataan ja syrjäytymistä ehkäiseviin toimiin satsaaminen vesitetään tai sitten veroprosenttia nostetaan.
Kuntaveron korotusta on ”tasapuolisesti” joskin eri perustein vastustettu sekä oikealla että vasemmalla. Vasemmalla siksi, että kuntaveroa pidetään tasaverona. Sitä kuntavero ei kuitenkaan enää juurikaan ole perus- ja ansiotulovähennysten korotusten jälkeen.
Laskelmat osoittavat, että jos esimerkiksi Rovaniemellä nykyistä 20 prosentin kuntaveroa nostetaan prosentilla, se lisää peruspäivärahalla olevan työttömän kuntaveroa viisi euroa kuukaudessa. 1 500 euron tuloa saavan verotus kiristyy silloin 10 euroa. 2 500 euroa kuukaudessa palkkaa saavan korotus olisi 20 euroa kuussa, neljä tonnia tienaavalle 35 euroa. Kymppitonnin kuussa tienaavalle yhden prosentin kuntaveron korotus tarkoittaa Rovaniemellä 93 euron veronkorotusta kuukaudessa.
Kuntaveron korottaminen osuu enemmän isotuloisiin. Presidentti Niinistö totesi Suomen Kuvalehdessä 39/2012 verotukseen viitaten: ”Hyvinvoivan kannattaa ajatella, että sitä varmemmin oma hyvinvointi jatkuu, mitä vähemmän on pahoinvointia. Se tarkoittaa solidaarisuutta ja osallistumista siihen, että meidän hyvät rakenteet säilyvät.”
Minusta tuo on viisasta ajattelua.