Mitä tapahtui suomalaisten mielenterveydelle vuonna 2016?

Mielenterveyssyistä – erityises­ti ahdistuneisuushäiriöistä – johtuvat sairauspoissaolot kääntyivät voimakkaaseen nousuun vuosina 2016–2017. Muutos on niin silmiinpistävä, että se herättää kysymyksen: mikä on heikentänyt työikäisten suomalaisten mielenterveyttä vuoden 2016 jälkeen?

Olisi loogista hakea syytä diagnostisten käytäntöjen tai lainsäädännön muutoksesta, mutta merkittäviä muutoksia emme ole tunnistaneet.

2010-luku oli älypuhelinten ja sosiaalise­n median kasvun aikaa. Some on vähentänyt kasvokkaisia tapaamisia ja voi tarjota etenkin nuorille epärealistisen kuvan siitä, millaista elämä voisi tai sen tulisi olla. Mielenterveyden häiriöt liittyvät elämäntapatekijöihin, kuten uneen, ruokavalioon ja liikuntaan, joille on aiempaa vähemmän aikaa somen ja alati saatavilla olevan viihteen rinnalla.

Vuosikymmenen puoliväli oli poikkeuksellinen myös turvallisuuden näkökulmasta: Krimin valtaus ja kiihtyvä konflikti Itä-Ukrainassa vuonna 2014 sekä vuoden 2015 pakolaiskriisi ja terrori-iskut ravisuttivat uskoa rauhasta Euroopassa.

Tulevaisuususkoa on heikentänyt Suomen talouskasvun pysähtyminen vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen.

Entä voiko vielä 1990-luvun lama vaikuttaa? Tuolloin lapsuutensa eläneet ”laman lapset” tulivat työelämään 2010-luvulla.

Yksi tekijä on mielenterveyden häiriöihin liittyvän stigman väheneminen. Nykyään on hyväksyttävää puhua mielenterveysongelmista niiden oikealla nimellä.

Osa aiemmin tukielinsairauksiksi kirjatuista sairauspoissaoloista saattaakin ny­kyään kirjautua oikeammin mielenterveyden häiriöksi. Erot sairastavuudessa eivät ehkä olekaan niin suuria kuin miltä näyttää. Tätä tukee se, että tule-sairaudet ovat vähentyneet työkyvyttömyyden syinä s­amalla kun mielenterveysperusteinen työkyvyttömyys on lisääntynyt.

Julkinen puhe mielenterveyden häiriöistä on lisääntynyt ja muuttunut. Mediassa jaetuilla tarinoilla voi olla heijastevaikutuksia siihen, mitä havaintoja tuomme esiin lääkärissä ja mitä pidämme sairauden ”oireina” elämään kuuluvien tuntemusten sijaan. Muuttuiko uutisointi tai median narratiivi erityisesti 2010-luvun puolivälissä?

Myöskään työelämän muutoksia ei voi vähätellä. Kokemus kuormituksesta työssä on lisääntynyt. Työn intensiivisyys vaatii jatkuvaa valppaana oloa, mikä kiihdyttää vireystilaamme vapaallakin. Toisaalta monella on vaativan työn lisäksi kunnianhimoisia vapaa-ajan tavoitteita.

On ilmeistä, että yhtä selittävää tekijää mielenterveysperusteisen työkyvyttömyyden selvälle nousulle vuoden 2016 jälkeen ei ole tunnistettavissa. Ilmiö ei myöskään koske pelkästään Suomea, vaan se näkyy samansuuntaisena monissa muissakin Euroopan maissa.

Vaikka mielenterveysperusteisen työ­kyvyttömyyden taustat eivät kaikilta osin olekaan työelämässä, monia ratkaisuja löytyy työpaikoilta. Työn arkikäytännöt voivat tukea terveellisiä elintapoja ja kognitiivista ergonomiaa vähentäen kuormitusta ja yli­vireyttä. Työpaikan sosiaaliset suhteet ja esihenkilötuki ovat keskeisiä, kun orastavat ongelmat pitäisi tunnistaa ja ottaa puheeksi – lisäksi ne tukevat mielen hyvinvointia.

Jos sairaus aiheuttaa työkykyhaasteita, työpaikalla voidaan edistää työssä jatkamista muokkaamalla työtä ja osoittamalla hyväksyntää sille, että työssä voi ja saa jatkaa, vaikka välillä olisikin oireita ja suvantovaiheita. Se on tärkeä viesti kaikille työssä selviytymisestään huolta kantaville. 

Tiia Reho on asiantuntijalääkäri ja Jan Schugk ylilääkäri Keskinäisessä työeläkevakuutusyhtiö Varmassa.