Ministeritkin mokaavat - ihminen oppii parhaiten virheistään
Viimeaikaiset tapahtumat liikenneministeriön hankkeiden kustannuslaskennassa kannustavat pohtimaan ministerin ja virkamiesten välistä vuorovaikutusta yleisemminkin. Medialla näyttää nimittäin olevan jossain määrin harhainen käsitys siitä, mitä ministeriöissä tapahtuu.
Ajatellaan, että ministerin täytyy osata esittelemiensä asioiden yksityiskohdat ja niiden väliset suhteet viimeistä kiemuraa myöten. Tähän ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta.
Niin kuin ilmi on käynyt, eivät virkamiehetkään, joilla kuitenkin yleensä on olennaisesti parempi tilaisuus sekä koulutuksensa että kokemuksensa pohjalta olla selvillä yksityiskohtien olemuksesta, läheskään aina ole absoluuttisen oikeassa. Ministeriöiden hallintokulttuuri tai virkamiesten urakehitysnäkökohdat eivät myöskään rohkaise virkamiehiä korostamaan sitä, että aivan täyttä varmuutta siitä, mihin mikäkin esitys johtaa, ei ehkä ole.
Koska asiastaan epävarma virkamies vaikuttaa huterolta, sellaista mielikuvaa halutaan viimeiseen asti välttää. Näin syntyy tilanteita, joissa ministeri uskoo asiaan, vaikka virkamiehet takavasemmalla voivat todellisuudessa vain toivoa parasta.
Tilanne on ministerin näkökulmasta aika lohduton. Hänhän saa avukseen usein joukon virkamiehiä, joita ei voi tuntea tai olla selvillä heidän ominaislaadustaan muutenkaan. Aatteelliset ja asenteelliset erot voivat olla suuria, joskin ne usein mahdollisuuksien rajoissa pyritään salaamaan. Vaikka ministeri olisi kuinka terveen epäluuloinen hyvänsä, loppuvat valtakunnasta nopeasti sellaiset ulkopuoliset ja luotettavat asiantuntijat, joilta voitaisiin tarkistaa asioiden oikea laita.
Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta poliittisten valtiosihteerien tuominen ministerien avuksi ei myöskään ole paljon auttanut. Tästä voivat ministerit kyllä osaksi syyttää itseään, koska näyttää siltä, että valtiosihteerit valitaan enemmänkin poliittisten meriittien ja puheenkirjoitustaitojen kuin asiantuntemuksen perusteella. Viime kädessä valtiosihteereillä on joka tapauksessa samat ongelmat tiedonhankinnassa kuin ministerilläkin. Voidakseen hoitaa asioita ministerin ja valtiosihteerin on pakko yrittää luottaa muihinkin kuin itseensä.
Kun nyt kysytään sen perään, kuka kantaa vastuun töppäyksistä, voidaan tietysti aina osoittaa ylintä johtoa brittityyliin. Britanniassahan on tapana erota ministerin tai muistakin johtotehtävistä pelkästään siksi, että alaiset tekevät virheitä. Tällainen uljas perinne on tietysti omiaan korostamaan johtajan vastuuta kaikesta mahdollisesta. Siinä on myös vapahtajamaista loistokkuutta: Uhraudun teidän mokienne tähden. Eri asia on, onko siitä asioiden hoidon kannalta mitään hyötyä sellaisessa tilanteessa, jossa ministerillä tosiasiassa ei ole ensimmäistäkään mahdollisuutta varmistua asioiden oikeasta laidasta.
Meillä toimitaan toisin: Kun virheitä sattuu, keskitytään hakemaan ”varsinaisia” syyllisiä. Jostainhan sellainen aina löytyy, eikä lopulta näytä olevan väliä sillä, onko löydetty oikea syyllinen. Pääasia on, että etsiskelyn päätyttyä voidaan taas rauhassa jatkaa entistä menoa.
Tällainen kulttuuri ei tietysti ole vain ministeriöiden ongelma. Todennäköisesti se on yleinen julkisessa hallinnossa muutoinkin eikä varmaan harvinainen yksityisellä sektorillakaan. Syy ongelman yleisyyteen on tietysti syvemmällä: kodeissa ja koulussa sekä koko siinä kilpailuyhteiskunnan vauhdittamassa ajattelutavassa, jonka pohjalta ihmiset luokitellaan onnistujiin ja epäonnistujiin. Virheen tekijä on aina yleisen pahennuksen kohteena. Hän on epäonnistujien sukua. Ei siis ole aihetta tunnustautua virheen tekijäksi.
Lopputuloksena on yhteiskuntaan pesiytynyt syöpä, joka estää näkemästä virheitä ja oppimasta niistä. Ilman erityistä rakettitieteen asiantuntemustakin pitäisi olla itse kullekin selvää, että ihminen oppii parhaiten virheistä. Jos tämä mahdollisuus estetään, päädytään melkoisen onnettomaan oppimisympäristöön. Luulisi, ettei enempää ministeriöissä kuin muuallakaan yhteiskunnassa enää olisi tällaiseen varaa.
Joka puolella tulisi päinvastoin kannustaa kertomaan arvioiden epävarmuudesta tai virheen sattumisesta ja niiden syistä mahdollisimman varhain. Virheen tunnustaminen tulisi olla palkitsemisen arvoinen teko. Toisaalta pelkkä turvautuminen yleistymässä olevaa anteeksipyytämiseen on usein vain imelä yritys peittää sitä, että mitään korjauksia ei ole tulossa. Tekevälle sattuu virheitä. Anteeksipyynnöt eivät hyödytä.
Useasti virheiden tunnistaminen varhaisessa vaiheessa on suorastaan elinehto. Lentoliikenteessä tästä on pitkä kokemus ja myös karvaita läksyjä siitä, mitä tapahtuu, jos tästä käytännöstä harhaudutaan. Talvivaaran kaltaisia onnettomuuksia sattuisi paljon vähemmän, jos virheet ajoissa tulisivat ilmi. Mikä tahansa yritystoiminta myös hyötyy siitä, että sen tuotteissa tai prosesseissa olevat virheet paljastuvat ajoissa. Silloin aukeaa mahdollisuus siihen korjaamiseen ja oppimiseen, joka on jatkuvan kehittämisen ytimessä.