Terapiapuhe peittää alleen rakenteelliset ongelmat

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on kiistelty pitkän ja lyhyen terapian vaikutuksista työkykyyn.

Uusin rekisteritutkimus osoittaa, että väes­tötasolla pitkän psykoterapian käyttö on yhteydessä vähentyneeseen työkyvyttömyyteen, parempaan työllisyyteen ja kohonneeseen tulotasoon, joskin vaikutukset vaihtelevat ryhmittäin.

Lyhyiden psykoterapiamuotojen pitkäaikaisista hyödyistä ja kustannus–hyötysuhteista työelämässä on toistaiseksi niukasti näyttöä, mutta lähivuosina niistäkin saadaan lisätietoa.

Keskustelu psykoterapian vaikutuksista työkykyyn on arvokasta, mutta se on vain osa vastausta.

Kun ratkaisuja haetaan ensisijaisesti yksilötasolta, työelämän ja hyvinvoinnin rakenteelliset ongelmat jäävät varjoon. Samalla sivuutetaan se, etteivät työikäiset ole yhtenäinen joukko.

Korkeasti koulutetut naiset hakeutuvat terapiaan paljon useammin kuin alemman koulutustason miehet, ja eri puolilla Suomea terapian saatavuus vaihtelee huomattavasti. Terapiapalvelut eivät ole kaikkien ulottuvilla, eivätkä ne sovi kaikille ja kaikkiin tilanteisiin.

Psykoterapian vahva asema työkykyä koskevassa keskustelussa kuvastaa laajempaa kehitystä, jossa yhteiskunnan ja työelämän ratkaisuja haetaan rakenteiden sijaan yksilöstä.

Samalla mielenterveyskeskustelu on laajentunut ja näkemys yksilön vastuusta omasta hyvinvoinnistaan on vahvistunut.

Tällaisessa ympäristössä erilaiset ongelmat muuttuvat helposti henkilökohtaisten tunteiden ja kipupisteiden käsittelyksi sen sijaan, että puututtaisiin yhteisöjen haurastumiseen, itsensä johtamisen vaatimuksiin, osaamispuutteisiin, liialliseen työkuormitukseen tai huonoon johtamiseen.

Työkykyyn heijastuvien mielenterveys­ilmiöiden taustalla on monia kehityskulkuja, ongelmia ja järjestelmän toimintatapoja, jotka voivat vahvistaa mielenterveysongelmien lääketieteellistä tulkintaa ja yksilökeskeisiä ratkaisuja.

Kun työn ja elämän vaikeuksia käsitellään terapeuttisen ja lääketieteellisen ongelmanratkaisun alueella, ne muuttuvat mielenterveyskysymyksiksi. Yksilölähtöiset psyykkisen tuen muodot näyttäytyvät tällöin oikeina ja pätevinä ratkaisuina.

Institutionaalisena ja kulttuurisena normina tämä voi johtaa psykiatriseen kieleen nojaavien tulkintojen leviämiseen, lisääntyneeseen haavoittuvuuden tunnistamiseen ja kasvavaan asiantuntija-avun tarpeeseen.

Sillä on väliä, miten työelämästä, työkyvystä ja työntekijöiden hyvinvoinnista puhutaan ja mistä ongelmien katsotaan johtuvan.

Psykologisella tuella on paikkansa, mutta liiallinen tukeutuminen terapiaan ja mielenterveyspuheeseen voi lisätä tunnekeskeisen käsittelyn tarvetta ja vahvistaa työkyvyttömyyden kokemusta. Kun terapia­muodoista ja palveluista väännetään kättä, jää helposti huomiotta, että työkyvyn ja työurien jatkuvuus edellyttää myös työn, työelämän ja työpaikkojen kehittämistä.

Viime aikoina on ollut merkkejä psyko­terapian suosion hiipumisesta. Se voi johtua taloudellisista syistä, mutta se voi myös kertoa siitä, että työelämässä ja yhteiskunnassa etsitään uusia tapoja vahvistaa hyvinvointia ja työkykyä.

On tärkeää kehittää lähestymistapoja, joilla niin yhteisöjen kuin yksilöidenkin työkykyä voidaan tukea kestävällä tavalla muuttuvissa oloissa. 

Dosentti Ari Väänänen on tutkimusprofessori Työterveyslaitoksessa.

Dosentti Johanna Kausto on erikoistutkija Työterveyslaitoksessa.

Jarno Turunen on vanhempi asiantuntija Työterveyslaitoksessa.