Melkein ihmisiä: esineiltä on viety arvokkuus
He näyttävät ihmisiltä samoin kuin mallinuket näyttävät. Hiusraja ja kulmakarvat erottuvat selvästi, lasimaiset silmät hehkuvat, iho on muovisen tasainen ja virheetön. Toisin kuin mallinuket he myös puhuvat, ilmeilevät ja liikkuvat, tosin jäykästi ja kömpelösti – robottimaisesti.
He ovat robotteja, ihmisen kaltaisia robotteja eli hubotteja.
Televisiossa nähtiin syksyllä ruotsalainen televisiosarja Äkta människor, jonka suomalainen nimi oli Hubotit, melkein ihmisiä. Sarjan on käsikirjoittanut Lars Lundström.
Antiutopia- ja scifi-kirjallisuudessa ihmisen ja koneen suhde on ollut tärkeä teema, koska on kuviteltu, että koneet muuttuvat yhä älykkäämmiksi ja voivat saada ominaisuuksia, jotka ainakin vaikuttavat inhimillisiä. Stanley KubrickinAvaruusseikkailu 2001 -elokuvan tietokone Hal on lopussa riipaiseva.
Ruotsalaissarjassa erityistä oli se, että ympäristöt, kulkupelit, arkielämän tarvekalut ja ihmisten vaatteet olivat samanlaisia kuin nytkin. Niissä ei ollut mitään futuristista, ja tässä sarjan oivallus onkin.
Ero nykyiseen oli se, että tehtaissa, varastoissa, pikaruokaloissa ja muuallakin työntekijöinä oli hubotteja. Tarpeeksi äveriäillä perheillä oli hubotti myös kotiapulaisena – tai mieskumppanina kuten kahdella eronneella naisella. Hubotteja esittivät näyttelijät.
Jännitysjuoneen kuului, että tohtori Frankensteinin kaltainen lääkäri oli ohjelmoinut tiettyihin hubotteihin enemmän inhimillisiä kykyjä ja ominaisuuksia kuin sarjatuotantohuboteilla oli. Nämä karkasivat vapaalle jalalle, vaelsivat ilman omistajaa ja vaativat itselleen ihmisoikeuksia. Heidän jäljittämisekseen käynnistyi iso koneisto, koska he uhkasivat ihmisen herruutta.
Kiinnostavinta sarjassa olikin se, miten eri yhteyksissä pohdittiin hubottien asemaa. Omantunnontarkka naisasianajaja epäröi ennen kuin otti hubotin palvelukseensa ja vaati perhettään kohtelemaan hubotti Anitaa kunnioittavasti kuin perheenjäsentä.
Vapaiden hubottien ryhmä majoittui väkisin naispapin kotiin. Nuori hubottipoika sai Raamatun ja luki sen hetkessä. ”Uskotko sinä Jumalaan?” pappi kysyi. ”Uskoisin jos olisin ihminen”, hubotti vastasi.
Saarnassaan pappi tiivisti jotakin sarjan sanomasta, kun hän vertasi hubottien kohtaloa orjien osaan parisataa vuotta sitten.
Yhtymäkohdat maahanmuuttajien asemaan Ruotsissa ja muuallakin ovat selvät: He tekevät töitä, jotka eivät tahdo muille kelvata. He ovat alistetussa asemassa ja usein törkeästi riistettyjä. He joutuvat kantaväestön silmätikuiksi. Samalla tavalla hubotitkin herättivät tiettyjen ihmisten raivon.
Katsojan oli pakko miettiä kysymystä, missä ihmisen ihmisyys piilee. Missä kulkee ihmisen ja koneen raja?
Kykyä rakkauteen ja vihaan, tunteita ylipäänsä, on pidetty inhimillisyyden mittana. Sarja vihjaisi siihen, että asia ei ole näin yksinkertainen. Katsoja tunsi myötätuntoa raiskattua ja häväistyä, hylättyä ja yhdellä iskulla listittyä hubottia kohtaan.
Herättävätkö pölynimuri ja kahvinkeitin sinussa tunteita? Näin ivallisesti kysyi joku sarjan henkilöistä. Omasta puolestani vastaan: herättävät. Nopean kulutuskierron kaatopaikalla viskaamat, virattomat kodinkoneet ovat säälittäviä. Esineiltä on viety arvokkuus, koska niihin on ohjelmoitu käyttöikä, eikä niitä enää voi korjata.
Mutta hätkähdyttävintä on ehkä se, että monet julkkiselämän bodatut, kohotetut, meikatut ja tunteettomasti käyttäytyvät ihmiset muistuttavat hubotteja.