Virus

Kolumni: Joka kerta kun koronavirus peruu menon, huokaisen helpotuksesta, kirjoittaa kirjailija Tuomas Kyrö.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tuomas Kyrö
Kirjoittaja on kirjailija.

Kirjoitan tätä mökillä, koska kaupunkiin sovittu palaveri peruutettiin. Kuin myös seminaari, festivaali, kirjamessu ja urheilutapahtuma.

Joka kerta olen huokaissut helpotuksesta. Ei siksi, että olisin varannut perunakellariin säilykkeitä, jalkajousen, säkillisen vessapaperia ja Veikko Huovisen tuotannon, vaan siksi, että ei tarvitse poistua kellarista.

Miksi mihinkään pitää mennä? Siksi, että on vaikea sanoa ei ja muutkin menevät. Se on ihmiskunnan ikuinen virus. Tartutamme toisiimme kiinnostuksen samoihin asioihin, luomme tietojen ja taitojen jatkumon. Syntyy kulttuureja, ammattiryhmiä ja niiden välistä liikettä.

Olemme vain kuljetusaluksia. Meissä on siemennestettä, munasoluja, tietoja, taitoja, salaisuuksia ja viruksia, joilla kiinnitämme ja kiusaamme lajitovereita.

Lopulta heimot ja yhteisöt kokoontuvat auditorioon valaistumaan. Mutta kun päiväohjelma on ohi, messuhotellin baarissa alkaa se oikea puhe. Todetaan, kuinka turhia kaikki messut ovat, mutta kuinka ihana on taas nähdä sinua, kohtalotoveri ja kollega.

 

Etätyön on pitänyt valloittaa maailma 25 viime vuoden ajan. Nykyproletaarilla on oma tehdas, ja se sijaitsee sylissä. Työläinen täyttää taulukkoa, synnyttää sisältöjä, organisoi, analysoi, tulkitsee, leikkaa, liimaa ja liittää. Viestii ja vaikuttaa. Ja toivoo käyttöjärjestelmän välttyvän virukselta.

Meidän ei olisi pakko tulla toistemme luo. On yhteisöpalvelut, videopuhelut, pian ilmestymme hologrammeina toimiston sohvalle. Aika ja paikka eivät rajoita kanssakäymistä.

Uusista mahdollisuuksista huolimatta liikumme yhä paikasta toiseen parsapiiraan ääreen päättämään, mitä seuraavassa palaverissa käsitellään. Niitä viestintävälineitä olemme käyttäneet viisasteluun, vittuiluun, kakkukuviin, alastonkuviin, ihmis- ja eläinvideoihin ja valheellisen tiedon levittämiseen.

Virus leikkaa päästöjä tavalla, johon ei kansainvälisillä sopimuksilla pystytty.

Nyt se loppuu hetkeksi, kaikki hidastuu, miltei pysähtyy. Virus leikkaa teollisuuden, kaupan ja liikenteen päästöjä tavalla, johon ei kansainvälisillä sopimuksilla, pienlevikkisillä pamfleteilla, muovipussikiellolla, yksityisillä ympäristövalinnoilla tai kapinalla pystytty. Lentokoneet seisovat sateen ja tuulen piiskaamina kentillä kuin islantilaiset hevoset syysmyrskyssä. Samat koneet, joiden kyytiin me himosimme päästä, kunnes aloimme hävetä himoamme.

Ehkä pääsiäismatkasta tulee päänsisäinen matka. Maailman ääri on nähty, miltä näyttää kulmakunta. Löytyykö hätäuloskäytävä ilman lentoemännän opastusta? Muistammeko kiinnittää happinaamarin itsellemme ennen kuin autamme muita? Säilyykö maltti, kun kuuluu yskähdys? Miten pisarapommeilta suojaudutaan?

 

Kun selviämme viruksesta, voisimme kunnioittaa sitä vuosittaisella kulkutautikuukaudella ilman taudin oireita. Suomalaisilla on tästä jo kevennetty versio, joka alkaa juhannuksesta ja päättyy elokuun alussa.

Ajamme tuotannon alas, pysäytämme liikenteen maalla, merellä ja ilmassa. Pidättäydymme poskisuudelmista ja halailuista, käännymme sisäänpäin. Katsomme elokuvat, jotka ovat odottaneet dvd-hyllyssä vuosia. Pelaamme lautapelejä. Mietimme, miksi elokuvapalkintoja piti jakaa joka vuosi. Onpa mukavaa, kun jääkiekon MM-kilpailut ovat vain kerran vuosikymmenessä.

 

Löysin vintiltä koronapelin, jota olen pelannut viimeksi lapsena. Siivoan hiiren jätökset vasemman alanurkan kolosta ja alan harjoitella vallin kautta lyömistä.

 

Kirjoittaja on kirjailija.