Utopiaa, unissakävelyä vai painajaista?

Kuinka monta tiekarttaa, strategiaa, action plania, acceleratoria ja clean dealia varttuneen lobbarin elimistö kestää? Ilmeisen monta, mutta mielen sekavuutta ne aiheuttavat.

Ilmastopolitiikassa harvemmin kohtaa asiaa, jossa elellään normaalitilanteessa. Joko olemme kuilun ja kadotuksen välisellä kannaksella tai mahdollisuudet hipovat niin taivaita, ettei pankeissa riitä tilaa kaikelle rahalle. Vuodesta toiseen kansantaloudelle on luvassa sekä miljardilasku että miljardipotti.

Toiveikkuus lämmittää sekavaa mieltä.

Teknologinen perusidea hiilidioksidin talteenotosta syntyi joskus 1900-luvun alkupuolella. Sittemmin se on ollut toistuvasti esillä ilmastopolitiikassa, ja asialle sorvattiin direktiivi jo yli viisitoista vuotta sitten. Koska kello tikittää, niin toiminnan lentoonlähtö lienee lähempänä kuin aiemmin.

Tuskin vetytalouskaan kävelee takaperin? Sen ilmaantuminen on lähempänä kuin 1970-luvulla, jolloin se terminä nousi esiin. Toki vetyä on käytetty pitkään, mutta ei vetytalouden tarkoittamassa laajuudessa.

Lapsuudessani neljäkymmentä vuotta sitten luin Tekniikan Maailma -lehtiä, joissa vetyautot hämmästyttivät lukijoita. Hiljattain kuulosti jo siltä, että vedystä tehdään pian kaikkea. Nyt vaikuttaa, että vetytaloudessa tehdään kannattavasti tuotteita heti, kun löytyy maksavia asiakkaita.

Mistä kannattavuus leivotaan?

Kenties edelläkävijämarkkinoista, joita ideoitiin jo 1990-luvulla. Markkinoiden luomisesta uusille tuotteille tuli pienimuotoinen hitti viitisentoista vuotta sitten. Nyt asia on taas tapetilla. Asiassa riittääkin pähkimistä.

Miten hyvää asiaa työnnetään eteenpäin siten, ettei se kiusaa liikaa teollisuuden ja kansalaisten kukkaroa? Oma palkkaluokkani ei anna eväitä oikeisiin vastauksiin.

Arkiseen puun käyttöönkin on vuosien­ varrella tullut paljon vinkkejä. Puut pitää jättää metsään. Puut pitää kaataa ja työntää suohon. Puusta pitää tehdä vain pitkäikäisiä tuotteita. Puusta pitää tehdä nimenomaan biohajoavia tuotteita. Puun jalostusastetta pitää nostaa.

Ei ole ihme, että vinkit ovat ilmaisia.

Ihmeellisiä sen sijaan olivat utopiat, joissa sähkö oli ilmaista, putkissa kulki ilmaista vetyä ja taskuissa oli massia niin, että kuljettiin kumarassa.

Hypen unissakävelyvaiheessa touhu vaikutti helium-taloudelta, jossa unelmista vaahdotaan hassun kimeällä äänellä. Nyttemmin yhä useampi uskaltaa sanoa normaalilla äänellä ja leimautumatta ilonpilaajaksi, että tokkopa tulevaisuudessakaan tuotteita valmistetaan ja jaellaan ilmaiseksi. Jonkun pitää maksaa oikealla rahalla.

Me metsäteollisuudessa tapasimme sanoa, että puusta voi tehdä kaikkea mitä fossiilisista raaka-aineista tehdään. Sanavalinta ei mennyt ihan putkeen.

Syntyi mielikuva, että kuvittelimme puulla korvattavan muiden raaka-aineiden tarpeen. Ei tietenkään korvaa, eiväthän puut riitä siihen alkuunkaan. Joku osa haaveista metsäteollisuudessakin tulee toteutumaan, mutta en tiedä mikä.

Eurooppalaisen teollisuuden tilaa katsoessa juolahtaa mieleen, että unelmien­ rinnalla siintää sinnittelyn MM-kilpailut. Molempia tarvitaan. Olemassa olevan teollisuuden sinnikkyyttä pysyä elossa, jotta osasta unelmia tulisi totta.

Voin arvata, että olen käsittänyt monet mainituista asioista väärin ja tehnyt itsestäni pellen. Jos näin on, niin sovitaan, että jutun kirjoitti tekoäly.

Tekoälystä alettiin puhua akateemisena käsitteenä 1950-luvulla. Iso läpimurto tuli heti perään 2020-luvulla. 

Kirjoittaja on energia- ja ilmastopäällikkö Metsäteollisuus ry:ssä.