Koulutuspolitiikka ei kaipaa populismia

Koulut ja oppiminen puhuttavat erityisesti vaalien alla. Kunta- ja aluevaalikampanjoiden käynnistyttyä etualalle on noussut esimerkiksi tekeillä oleva ”kännykkälaki”, mutta keskustelun rakosista esiin nousee ehdotuksia myös tasoryhmien ja päättö­kokeiden käyttöönotosta.

Näitä perustellaan oppilaan yksilöllisen osaamisen ja motivaation huomioimisella. Hallituspuolueista perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra nosti esiin tasokurssit esitellessään puolueensa kunta- ja aluevaaliohjelmaa viime vuoden lopulla.

Tutkijoina tiedostamme, että koulutus on aihe, josta kuuluu käydä poliittista ja ideologista keskustelua.

Sinällään yksinkertaisilta näyttävien koulutuspoliittisten linjausten takana on kuitenkin monisyinen tutkimuksellinen kenttä, jonka soisimme näkyvän myös poliittisessa keskustelussa.

Peruskoulun alkuvaiheessa tasokurssit olivat käytössä matematiikan ja kielten opetuksessa. Osa oppilaista valikoitui suppeille tasokursseille, jotka eivät tuottaneet jatko-opinto-oikeutta lukioon.

Tasokursseista luovuttiin vuonna 1985, kun tutkimukset osoittivat, että valikoituminen niihin ei perustunut pelkästään oppilaan osaamiseen. Tasokursseista tuli sosioekonomisen ja sukupuolittuneen valikoinnin välineitä, joilla kärjistäen sanottuna tukittiin etenkin työväenluokan poikien jatko-opintoväyliä.

Nykyään yhtenä suomalaisen koulutusjärjestelmän vahvuutena pidetään sitä, että meillä ei ole koulutuksellisia umpiperiä, vaan jokainen opiskelija voi halutessaan edetä opintopolullaan erilaisia reittejä aina tohtoritutkintoon asti.

Tutkimuskentältä ei myöskään löydy vahvaa näyttöä sille, että perusopetuksen päättökokeiden kaltaisella arvioinnilla voitaisiin edistää syvällistä oppimista.

Sen sijaan maailmalla on runsaasti näyttöä niiden epätoivotuista seurauksista niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin.

Tutkimusperustaisesti onkin kehitetty malleja, joilla ei ole tällaisia haitallisia seurauksia. Opetushallitus on vuodesta 2018 alkaen kehittänyt perusopetuksen arvioinnin kriteeriperustaisuutta, jonka vahvuutena pidetään sitä, että oppimisen tavoitteet ja arvosanojen edellyttämä osaaminen on määritelty avoimesti etukäteen.

Tällöin opettajalla on mahdollisuus tunnistaa ja ottaa huomioon oppilaiden monenlaisia taitoja samalla, kun hän ohjaa oppimista.

Päättökokeiden sijaan oppilaan arvioin­tia voisikin kehittää rakentamalla oppiainekohtainen valtakunnallinen tehtäväpankki. Sieltä opettajat voisivat tilata esitestattuja tehtäväsarjoja, jotka auttaisivat oppilaiden osaamistason määrittelyssä ilman, että tuloksia tarvitsee julkaista koulukohtaisina ranking-listoina. Listoista on tutkitusti enemmän haittaa kuin hyötyä.

Populistinen, yksittäisiin asioihin keskittyvä koulukeskustelu tekee kyllä ideologisia rajalinjoja, mutta samalla hukkuu kokonaiskuva. Tutkimusta oppimisesta ja siihen liittyvistä erilaisista yksilöllisistä ja yhteiskunnallisista tekijöistä on paljon.

Tarvitsemme nyt näiden tutkimusten kiteyttämistä, jolloin yksittäisten, ehkä raflaavien näkökulmien sijaan teemme näkyväksi oppimiseen ja koulutukseen liittyvät monisyiset tekijät.

Niiden pohjalta poliittisia arvovalintoja voidaan tehdä myös tutkitun tiedon pohjalta. 

Mira Kalalahti on apulaisprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Taina Saarinen on johtaja ja tutkimusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Janne Varjo on professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoittajat ovat EDUCA – Koulutuksen tulevaisuus -lippulaivatutkimuksen tutkijoita.