Katoavaa maisemaa etsimässä

Profiilikuva
maaseutu
Teksti
Mirva Kakko

Lapsuudessani kylä oli kaunis ja vehreä maaseutukunta. Maanteitä reunustivat hoidetut pellot, joilla lehmät paikka paikoin laidunsivat. Talot hankkivat elantonsa maitotilallisina tai lihataloudella. Kun Suomi liittyi EU:hun, raskas byrokratia ja tukijärjestelmän muutos ajoivat suurimman osan kylän viljelijöistä luopumaan eläimistään.

Jo pitkään minua on vaivannut lapsuuden kylässä ja maisemassa tapahtunut muutos.

Tullakseen toimeen muuttuneessa maatalousjärjestelmässä, olisi ollut pakko laajentaa toimintaa, jonka suurin osa pienviljelijöistä koki liian haastavaksi. Rahaa ja resursseja moiseen ei ollut. Viljelijät jatkavat maataloutta viljelemällä muutamaa peltohehtaaria, mutta entisenkaltaista toimintaa on jäljellä vain harvalla. Viljeltyä rehua ja viljaa on myös hankala käyttää tai myydä, koska eläinten pitäjiä ei ole enää kunnassa jäljellä kuin muutamia. Viljat viljellään, paalataan pyöräpaaleihin ja paalit jätetään nököttämään pellonpientareelle.

Teen blogissani muutaman päivän mittaisen kuvallisen tutkimusmatkan lapsuuteni kylään, Yli-Iin Karjalankylään. Kohteenani on muuttunut maaseutu ja sen pienviljelijät.


Tervetuloa, tämä on lapsuuden kotikyläni. Ennen niin vehreä.
On aivan hiljaista. Jokunen auto ajaa silloin tällöin tiellä, mutta muuten ketään ei näy missään.
Muutamat isännät ovat tulleet siihen tulokseen, että tuottavampaa on istuttaa pelloille koivua – siitä saadaan sentään halkoja.
Peltojen reunoilla näkee vanhoja, pilaantuneita heinäpaaleja. Juuri kukaan ei osta viljaa, koska niin harvalla on eläimiä. Viljelemällä saa maataloustuet.

Pellot, hukkaan heitetty resurssi. Onko Suomella varaa tähän?
Metsän laidalla pilkottaa maatalouskone, luovuttaneena, kaikkensa antaneena.

Kirjoittaja bloggaa kuvia ja sanoja entisestä kotikylästään tämän viikon ajan.