Jörn Donner: Presidentin valta pois demareiden näpeistä

Profiilikuva
Jörn Donner
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Naamarit
Kuvitus Outi Kainiemi

Se Tarja Halonen, jonka aikoinaan (eduskunnassa ja ulkoministerikautena) opin tuntemaan, oli nopeaälyinen, hauska ja tietorikas keskustelukumppani.

Olen nähnyt hänen olevan mykkä perässähiihtäjä, kun Ahtisaari ja Arafat keskustelivat Gazassa sanakääntein, joiden vaikutus Lähi-idän ratkaisemattomiin murhenäytelmiin on ollut sama kuin nolla. Olen nähnyt hänen vastaavan nopeasti ja ironisesti, kun tutkimus- ja kehityslaitos Randin tottuneet tutkijat Kalifornian Santa Monicassa tenttasivat häntä Suomen politiikasta.

Hän vaivautui ilokseni Los Angelesiin, kun toimin siellä. Järjestin bileet hänen kunniakseen. Kaikki amerikkalaiset kiittivät jälkeenpäin hienosta seurasta.

Ei ole epäilystäkään hänen sosiaalisista taidoistaan, joita hän kymmenen vuoden kuluessa on käyttänyt hyväkseen seurustellessaan Putinin ja Medvedevin kanssa. Siksi kai tuo lautashalu Euroopan unionissa on ollut niin suuri.

Huhuteitse olen kuullut aivan toisenlaisesta Tarja Halosesta, joka voi ilkeillä ja suhtautua alaisiinsa samalla tavalla kuin aikoinaan valkoiset herrat Afrikassa kohtelivat alkuasukkaita. Tällainen Halonen on joidenkin mukaan niin sanottu julkinen salaisuus, jos katsotaan että presidentti on kaiken arvostelun yläpuolella. Edeltäjä Martti Ahtisaari sai sen sijaan kokea kaikenlaista. Tarua ja totta, enimmäkseen tarua, mikä lienee vaikuttanut hänen vakaumukseensa siitä, että yksi kausi riittää.

Toimiessaan presidenttinä Tarja Halonen on minun nähdäkseni ja hyvin monessa asiassa käyttänyt sitä valtaa, joka hänelle kuuluu. Niinpä hän nimitysasioissa on estänyt aivan päteviä valintoja. On tietysti vaikea sanoa, mitä olisi tapahtunut, jos nimitys olisi tehty toisin, mutta en ryhdy tilastoimaan näitä presidentin toimia.

Kerran hän ystävällisesti kutsui entiset suurlähettiläät Linnaan keskustelemaan “Suomen linjasta”, jos tämän ajatushirviön saa mainita. Esipuheiden, kahvin ja voileipien jälkeen suurlähettiläs Leif Blomqvist kysyi, mitä haittaa meille olisi Nato-jäsenyydestä. Presidentti vastasi kärsivällisesti kysymällä, mitä hyötyä meille on jäsenyydestä. Vastaus oli se, että hyöty on sama kuin nolla.

Jollakin tavalla kuuluisa Nato-optio tuli esiin. Sehän mainitaan aina tarpeen vaatiessa, mutta kovin paljon halua ei näytä olevan keskustella siitä, mitä se sellainen optio todellisuudessa on. Nato-myötämielisyys tuskin auttaa pääsemään eduskuntaan.

Olen sen verran vanha, että olen kokenut sekä talvi- että jatkosodat. Pasifistina kuvittelin kauan, että aseita ei enää tarvita, ja parempihan se on, jos niitä ei koskaan käytetä.

Toisaalta olen vuosien mittaan joutunut näkemään maanpuolustuksen arvon ja ymmärtänyt sen epätoivon, joka valtasi Mannerheimin sekä vuonna 1940 että 1944: ehtivätkö tilatut lentokoneet ja saksalaisjoukot tänne auttamaan.

Suomen suurimpia saavutuksia kansainvälisellä kentällä viime vuosikymmenten aikana on ollut osuutemme YK:n rauhanturvaoperaatioissa.

Äskettäin on ehdotettu Venäjän saamista Naton jäseneksi. Hyvä ajatus, edellyttäen että mekin olemme siellä. Jos sellainen ihme tapahtuisi, kaipa presidentinkin mantra muuttuisi.

Meidän olisi pitänyt liittyä Natoon jo 1994-1995, mutta silloinen presidentti vastusti. Koska kansa oli vastaan. Sitä se on edelleenkin.

Mutta sitten se tuleva vaali ja presidentin valtaoikeudet.

On usein todettu ja sanottu, että presidentin valtakautta pitäisi lyhentää, vaikkapa viiteen vuoteen. Silloinhan Tarja Halonen olisi jo eronnut ja me olisimme valinneet uuden.

Olen kuvitellut, mutta siinä olen ilmeisesti väärässä, että kaikki kolme suurta puoluetta löytäisivät yhteisen kannan presidentin valtaoikeuksiin. Näin ei ilmeisesti tapahdu, hyvin erilaisista syistä. Jotkut näyttävät pelkäävän, että kansaa ei enää kiinnosta olla valitsemassa sitä ainoata henkilöä, jonka se itse saa valita. (Kansa ei valinnut Anneli Jäätteenmäkeä eikä Matti Vanhasta, eikä valitse seuraavaakaan pääministeriä.)

Toiset ehkä pelkäävät, että vallastaan (osittain) riisuttu presidentti ei ole kiinnostava ja ehdokasasettelu tulisi olemaan sen mukainen.

Sosiaalidemokraatit ovat kohta pitäneet presidentin valtaa käsissään kolmen vuosikymmenen ajan. Tosin Ahtisaari tuli nomenklatuuran ulkopuolelta.

Koska presidentin valta pitkälti keskittyy ulkopolitiikkaan, näkyvät sormenjäljet silloin tällöin tällä alueella. Mitään todella pahaa ja todella hyvää ei ole tapahtunut, koska maa ei kaipaa sankareita. Sen sijaan vaihtelu virkistäisi.

Ajatus, että Paavo Väyrynen tulisi olemaan maan presidenttinä 12 vuotta, tuntuu sairaalta. Mieluummin ikärasismia; ei yli 50-vuotiaita.

Teksti Jörn Donner
Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.