Jokela opetti liikaa

Maaliskuun alussa Vantaan Pähkinärinteessä sytytettiin tulipalo, jossa kuoli viisihenkinen perhe. Teosta epäillään samassa talossa asunutta 71-vuotiasta miestä.

Yle ja Helsingin Sanomat haastattelivat palossa kuolleen äidin siskoa muistotilaisuudessa, Yle vielä toistakin. Jutut olivat asiallisia ja kunnioittavia. Haastatteluihin oli pyydetty ja saatu lupa.

Se ei riitä Suomessa. Monet toimittajat kritisoivat ratkaisua: traumatisoituneiden omaisten shokkitilaa ei tule hyväksikäyttää.

Mukaan vedettiin välittömästi Jokelan koulusurmauutisointi. Parisenkymmentä vuotta sitten osa tiedotusvälineistä käytti kyseenalaisia tiedonhankintakeinoja ja maanitteli alaikäisiä haastatteluihin, joita osa ei edes tajunnut antavansa.

Long Playn Hanna Nikkanen kirjoitti kolumnissaan ajatelleensa toiveikkaana, että toimittajat olisivat oppineet Jokelasta jotain. Pähkinärinteen tapauksen jälkeen hän pettyi: ”Emme me näköjään oppineet mitään.”

Se ei ole ihan totta. Jokelasta on opittu toisinaan liikaakin. Suomi on siitä harvinainen mediamaa, että täällä keitä tahansa naapureita ja kylänmiehiä suojellaan traumapotilaina ja he saavat puhua nimettöminä, vaikkei heillä olisi juuri yhteyttä koko asiaan.

Se on aidosti haitallista: väärä tieto leviää, toistuu ja jää elämään, kun lähteeksi kelpaa mikä tai kuka tahansa.

Niin kävi esimerkiksi Valkeakoskella, jossa ennalta tuntematon mies murhasi 15-vuotiaan tytön. Tytön täti Saara Salminen kirjoittaa asiasta yksityiskohtaisesti tuoreessa kirjassaan Vendi.

Kun kansainväliset mediat uutisoivat onnettomuuksista, rikoksista tai vaikkapa sodista, uutislähetyksissä puhuvat ihmiset omilla nimillään ja kasvoillaan.

Muualla sellaista pidetään normaalina toimittajan työnä: löytää ihmisiä, jotka pystyvät kertomaan, mitä on tapahtunut ja mitä he ovat nähneet.

On selvää, ettei haastateltavia ole pakotettu tai huijattu kameran eteen. Ei kukaan myöskään vauhkoa jatkuvasti BBC:n ja The New York Timesin epäeettisyydestä.

Kaikki suomalaiset rikostapaukset eivät ole Jokelan koulusurma. Pähkinärinteen tulipalossa menehtyneen sisko ei ole lapsi, muistotilaisuuteen ei menty väkisin eikä ketään jallitettu haastatteluun.

Jos sisko tahtoi puhua medialle, hän sai niin tehdä ja päättää siitä itse. Ympärillä oli myös yhteisö, joka sekin hyväksyi haastattelun antamisen.

Kussakin tapauksessa on erikseen arvioitava, voiko haastattelun julkaista.