Eurooppalaisempaa Natoa rakentamassa

Tammikuussa maailman bisnes­eliitti kokoontui Sveitsin Davosiin. Helmikuussa oli Saksan Müchenin turvallisuuskeskustelujen vuoro. Molempien kokousten asia­listaa hallitsi kysymys Yhdysvaltain ja Euroopan nopeasti muuttuvasta suhteesta.

Münchenin turvallisuuskonferenssissa päällimmäisenä oli keskustelu eurooppalaisemmasta Natosta. Siihen sisältyy paradoksi, sillä Naton alkuperäinen motiivi oli ytimeltään eurooppalainen: kuinka hallita geopoliittisissa myllerryksissä piehtaroivan ja globaalia vaaraa aiheuttavan vanhan mantereen sisäistä dynamiikkaa.

Kysymys on ennallaan, mutta uutta vastausta haetaan. Kuluneen sanonnan mukaan kylmän sodan alkumetreillä perustetulla puolustusliitto Natolla oli kolme tehtävää: pitää venäläiset ulkona, yhdysvaltalaiset sisällä ja saksalaiset alhaalla. Kylmän sodan aikana tämä kolminaisuus loi pitävän pohjan transatlanttiselle kumppanuudelle ja varmisti rauhan Euroopassa. Myös Suomi hyötyi asetelmasta, vaikkei puolueettomana puoltaan voinut vapaasti valitakaan.

Kylmän sodan maailma oli ahdistava mutta selkeä. Uhkakuva oli ilmiselvä ja jaettu: Neuvostoliitto. Vastauskin tiedettiin: Yhdysvaltain sotilaallisten suorituskykyjen varaan rakentuva pelote ja puolustus, jonka ylläpitoon myös eurooppalaiset osallistuivat.

Samalla ratkaistiin Saksan yhdistymisestä 1871 lähtien Eurooppaa riivannut sisäinen jännite: kysymys Saksasta sotilaallisesti ylivertaisena ja poliittisesti päämäärätietoisena valtana, joka muodosti toistuvan uhan koko mantereen turvallisuudelle ja vakaudelle.

Kylmän sodan aikana Saksan uhka oli kahden lukon takana. Yhtäältä kahteen leiriin jaettu Saksa hillitsi ongelmaa: jaettu Saksa olikin vähemmän kuin osiensa summa. Toisaalta läntisen Saksan pidättäytyminen omista ydinaseista ja sen sitominen Naton rakenteeseen poisti historiallisen huolenaiheen omille teilleen lähtevästä Saksasta.

Kylmän sodan päättyminen muutti asetelmaa, ensi alkuun hitaasti. Saksa yhdistyi, mutta jatkoi linjaansa läntisiin ja eurooppalaisiin rakenteisiin tiukasti sitoutuneena, taloudellisiin instrumentteihin nojaavana siviilivaltana.

Saksan valta kumpusi šekkivihosta, ei divisioonista. Venäjään liittyvä uhka seurasi ennemminkin maan heikkoudesta kuin sen voimasta. Ja Yhdysvallat jatkoi totuttua rooliaan Euroopan turvallisuuden takaajana, sitoumustaan jopa Naton laajentumisten myötä lisäten.

Nyt Eurooppa on löytänyt itsensä uudesta tilanteesta. Venäläiset halutaan yhä pitää ulkona, mutta Yhdysvallat ei halua enää pysyä totuttuun tapaan sisällä. Niinpä Saksaakaan ei voida enää pitää alhaalla, jos halutaan kehittää uskottava, aiempaa eurooppalaisempi Nato.

Eurooppalaisten yhteinen haaste on, että Euroopan koko puolustus on rakennettu Yhdysvaltain ympärille. Jos Yhdysvaltain suorituskyvyt poistetaan kuvasta, Euroopan kriittisten puutteiden lista on lohduttoman pitkä ydinaseista satelliitteihin ja tiedustelusta kaukovaikutteisiin asejärjestelmiin asti.

Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker sanoi aikanaan, että kaikki kyllä tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tiedä, miten säilyisi vallassa tarvittavat ratkaisut tehtyään. Eurooppalaisten haaste tässä uudessa tilanteessa on vaikeampi: kukaan ei tunnu tietävän mitä tulisi tehdä, koska pelkäävät etteivät enää olisi turvassa jotakin tehtyään.

Vaan tehtävä on, sillä Donald Trumpin Yhdysvallat on tehnyt aikeensa selväksi. Taakanjaon sijaan puhutaan nyt vastuun siirrosta.

Yhdysvallat myös viestii valmiutta hallittuun prosessiin. Tämä on elintärkeää, sillä eurooppalaisemman puolustuksen rakentaminen vie aikansa, mutta Yhdysvaltain kärsivällisyyttä ei pidä ­koetella loputtomasti.

Hyvät uutiset ovat, että eurooppalaisten ei tarvitse korvata Yhdysvaltoja kautta linjan. Yhdysvaltain sotilasstrategia tähtää edelleen kykyyn projisoida voimaa maailmanlaajuisesti. Euroopalle riittää vähempikin.

Resursseja ja myös osaamista on, mutta liian usein eurooppalainen puolustuspolitiikka on joko teollisuus- tai aluepolitiikan muoto. Siinä missä Yhdysvallat on voinut investoida yhteensopiviin sotavoimiin, liian usein eurooppalaiset edelleen rakentavat päällekkäisiä tai keskenään heikosti yhteensopivia järjestelmiä.

Tällä mallilla puolustusbudjettien kasvu voi antaa erheellisen kuvan Euroopasta. Myös kovanenäisen strategisen kulttuurin puute on haaste.

Puutteiden lista on pitkä, mutta elefanttikin syödään pala kerrallaan. Eurooppalaisempi Nato on tehtävissä. Mutta matka tuumasta toimeen ei saa nyt olla liian­ pitkä.