Vaaralliset taiteilijat

Helsingin Sanomat julkaisi heinäkuussa uutisen valtion taiteilija-apurahoista. Kansanedustaja Tere Sammallahti postasi heti: ”Yksi helppo tapa säästää 13,5 miljoonaa euroa on näiden taiteilija-apurahojen lakkautus”.

Sammallahti ei ole yksin. Taidetta vastaan hyökätään nyt siellä täällä, usein samoin näennäisin perustein kuin tiedettäkin. Molemmat ovat olevinaan verorahojen tuhlaamista.

Taide ja tiede tavoittelevat totuutta, mutta niillä on erilaiset lähtökohdat ja keinot. Kun tiede pyrkii tarkasti ja luotettavasti todentamaan jonkin asian tietyssä kontekstissa, taide lähestyy tosiasioita, joilla ei ole pysyvää paikkaa, olemusta eikä määritelmää.

Taiteilija askartelee sen parissa mistä ei voi puhua. Hän ajaa takaa tavoittamatonta. Epätoivoisesta jahdista syntyy taide. Kirjailija Leena Krohn sanoo tuoreessa Parnassossa: ”Kuva ja sana ovat kuin sormi, joka viittoo kuuhun.”

Kun minä romaanissani pyrin näyttämään toteen jonkin tajunnassani välähtävän asian, jolle kielessä ei ole ilmaisua, voin vain ympäröidä sitä loputtomin sanallisin rakennelmin. Kuvataiteilija tekee saman toisin. Kuvalla ei ole kielen rakennetta, joten taiteilija järjestelee mykkiä visuaalisia elementtejä eräänlaisiksi ehdotuksiksi maailmasta.

Elokuvaohjaaja puurtaa lavasteissa vuosia ja antaa lopputulokselle jonkin sellaisen nimen kuin Roy Andersson teokselleen Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Muusikko Bill Frisell toteaa haastattelussa, että joka aamu hän ottaa kitaransa, kuten on tehnyt 50 vuotta, ja urakka alkaa alusta. ”Edessäni on jotain yhä vain niin valtavaa. Sitä on joskus vaikea kestää.”

Vastaanottaja näkee taiteilijan yrityksen, arvostaa jos on arvostaakseen ja tulkitsee miten osaa ja haluaa.­ Taideteos itse on merkityksiltään moninainen. Se ei olisi taideteos, jos sen voisi selittää tyhjentävästi tai kääntää väitteeksi tai kehotukseksi.

Sanallistetut merkitykset syntyvät tulkitsijoiden mielenmaisemassa ja ajan hengessä.

Taiteilijanimimerkki ”Uuno Yli-Määräinen” aset­ti heinäkuussa Turussa esille teoksen nimeltä Nopeat päätökset. Toimittaja Mikko Välimaa kirjoitti viestipalvelu X:ssä kuvan esittävän puolisoaan Riikka Purraa ja olevan ”vakava ylilyönti”, ”väkivaltakehotus” ja ”verorahoitteista poliittista vihapuhetta”.

Kuvasta voi hahmottaa esimerkiksi kasvot, Kelan kirjekuoria tai punaisen makkarasiivun. Välimaan reaktio on ymmärrettävä sikäli, että poliitikkojen julkinen riepottelu on varmasti perheille stressaavaa. Verihuuruinen tulkinta on silti myös valinta ja väkivaltaa ylistävän ajan hengen tuotos.

Tulkinnan käyttötapa on tietoinen valinta sekin. Kun kuva tuodaan julkisuuteen uhkauksena, siitä saadaan poliittinen lyömäase taiteilijoita vastaan.

Jotkut poliitikot haluavat hävittää tieteellisen tutkimuksen, koska heidän politiikkansa ei kestä sitä. Mutta mikä taiteilijoissa, noissa ontologisten arvoitusten ­äärellä elävissä hauraissa olennoissa, on niin vaarallista, että heidät pitää vaientaa?

Tere Sammallahden seuraajilleen jakamassa uutisessa taiteilijat mainitaan nimeltä. ”Uuno Yli-Määräinen” on nimimerkki tarkoituksellisesti. Kaikessa epämääräisyydessään Nopeat päätökset osuu johonkin olennaiseen tässä ajassa: yksinkertaistuksiin, verenhimoon, pelkoon ja piiloutumiseen.