Liian inhimilliset asiantuntijat
Tiede näkyy yleisölle entistä enemmän ihmisten tarinoiden ja julkkistutkijoiden kautta. Silloin myös ihmisten heikkoudet tulevat näkyviin.
Viime vuosina on käynyt selväksi, ettei ole helppoa eikä mukavaa toimia asiantuntijana julkisuudessa. Tieteen edustajiin kohdistuu valtavasti hyvin ristiriitaisiakin odotuksia. Pandemia-aikana julkisuudessa näkyviltä tutkijoilta odotettiin nopeutta ja ennakoimistaitoa, ymmärrettävyyttä, yksiselitteisyyttä, erehtymättömyyttä ja mieluiten myös yksimielisyyttä.
Asiantuntijan halutaan olevan loputtoman kärsivällinen ja ahkera. Hän ei polta päreitään Twitterissä eikä pue sanomisiaan moniselitteiseen sarkasmiin.
Helsingin Sanomat julkaisi 22. tammikuuta 2023 mainion jutun, jossa pureuduttiin tutkijoiden keskinäiseen kiistelyyn koronapandemian lomassa. Toimittaja Satu Vasantola kuvasi, kuinka professoreiden, infektiolääkäreiden, tutkimusjohtajien ja muiden asiantuntijoiden välinen Twitter-keskustelu alkoi pandemian edetessä täyttyä vääristelystä, puolitotuuksista ja tahallisesta väärinymmärtämisestä. Ennen niin asiallinen yhteiskunnan kerma oli yhtäkkiä yhtä rääväsuista kuin kaikki muutkin Twitter-käyttäjät. Asiantuntijat haukkuivat toisiaan tai vihjailivat salaliitonomaisista taustamotiiveista.
Voin myöntää, että itselläni meni parin vuoden aikana maku monesta tieteentekijästä. Olen sillä tavalla naiivi ja vanhakantainen, että epäkohtelias käytös vie ajatuksissani ihmiseltä nopeasti uskottavuuden.
Ymmärrän olevani epäreilu. Julkisuudessa toimivilta asiantuntijoilta odotetaan hämmentävällä tavalla yhtaikaa inhimillisyyttä ja yli-inhimillisyyttä. Me suuressa yleisössä emme selvästikään tiedä, mitä haluamme.
Olen itse vuosien varrella ollut kouluttamassa tutkijoita ja yliopisto-opiskelijoita median kohtaamisessa ja sosiaalisen median käytössä. Tiedeviestinnässä on samaan aikaan ollut käynnissä suurempi murros. Tieteestä kertomisen ei ole enää haluttu olevan ylhäältäpäin tapahtuvaa valistamista, vaan asiantuntijan on haluttu laskeutuvan ihmisenä ihmisten joukkoon.
Samantyyppistä viestiä ovat viljelleet journalistit. He ovat toivoneet tutkijoiden tuovan rohkeammin näkyviin omaa persoonaansa. Tieteen on sanottu tarvitsevan inhimillistä otetta kaiken yleispätevyyden ja vaikeatajuisuuden vastapainoksi.
Lopputuloksena tieteen julkisuus on henkilöitynyt – aivan samoin kuin on käynyt esimerkiksi politiikalle. Tiede näkyy suurelle yleisölle entistä enemmän ihmisten tarinoiden ja julkkistutkijoiden kautta.
Olen itsekin kannustanut tutkijoita avaamaan itseään ihmisinä. Olen ajatellut, että tieteellinen tieto tarttuu paremmin vastaanottajiin, kun se kerrotaan ihmisen kautta. Olen ajatellut myös, että näen julkkiksina mieluummin tieteentekijöitä kuin vaikkapa huumekauppiaita.
Siksi minua ovat harmittaneet jotkin Mika Aaltolan viime aikoina saamat kommentit siitä, että hän on jo liikaa esillä ihmisenä. On sanottu, ettei hän enää ”käyttäydy kuin tutkija”, koska hän on puhunut henkilökohtaisesta elämästään ja käsityksistään sekä kommentoinut maailmaa muutenkin kuin pelkän erikoisalansa kohdalta.
Kun ihminen tulee esille ihmisenä, myös hänen heikkoutensa tulevat näkyviin. Tutkijat suuttuvat ja riitaantuvat. Mika Aaltola liikuttuu ja arvailee eikä enää vaikuta kaiken yläpuolella (ehkä presidentinlinnan parvekkeella) seisovalta etäiseltä mutta kaikkitietävältä hahmolta.
Me muut saamme kysyä itseltämme, mitä oikein lopulta haluamme asiantuntijoilta. Kanssaihmisyyttä vai etäisyyttä? Totuuksien julistamista ylhäältä vai tasa-arvoista keskustelua, jossa ihmisillä on ihmisten heikkoudet?