Hakkerointi, vakoilu ja vihjailu saavat maailman tuntumaan hullulta – Silloin ei pidä luovuttaa!

Vanjan keittiössä huojennuin: edelleen on ihmisiä, jotka sanovat avoimesti, mitä mieltä ovat, kirjoittaa Anna-Lena Laurén.

Profiilikuva
CIA
Teksti
Anna-Lena Laurén
Suomen Kuvalehti

Tapasin Pietarissa vanhoja ystäviäni. Olemme tunteneet toisemme melkein tasan 20 vuotta, ja he ovat ensimmäiset ja edelleen parhaat venäläiset ystäväni.

Nykyään emme ehdi tavata usein – kaikilla on lapsia ja työ, arkielämä, joka täyttää päivämme ja kiidättää vuodet ohi pelottavan nopeasti. Ehdin aivan liian harvoin viettää viikonloppua Pietarissa, vaikka Moskovan ja Pietarin välissä ei ole kuin kolmen tunnin ja 40 minuutin matka uudella Sapsan-junalla.

Pietari. Minun ensimmäinen venäläinen kaupunkini, joka avasi minulle tuntemattoman, mielettömän uuden maailman 1990-luvun puolivälissä. Aika, jolloin Venäjä oli nuori ja utelias ja niin monet asiat olivat toisin.

Edelleen minut täyttää riemukas vapauden tunne kun näen Nevajoen horisontin ja rakennusten klassiset fasadit. Että on olemassa kaupunki, joka voi olla niin upea, niin omanlaisensa. Pietari on sekoitus Venäjää ja Eurooppaa, mutta siinä on myös jotain hyvin omaperäistä. Niin kaunis kaupunki, niin julma historia.