Erityisopetus ei ole lapsen syrjintää!
Professori Timo Saloviidan mukaan Suomessa on liikaa lapsia erityisopetuksessa. Voin omalla käytännön tuomalla kokemuksella ottaa kantaa asiaan. Olen tehnyt kolmenkymmenen vuoden uran Helsingin erityisopetuksessa. Tein ensin töitä 20 vuotta ”tarkkismaikkana” ja sitten 12 vuotta yhteisenä rehtorina integroidussa kouluyhteisössä, jossa toinen koulu oli sadan oppilaan erityiskoulu ja toinen tavallinen peruskoulun ala-aste.
Yhdessä asiassa olen samaa mieltä professori Saloviidan kanssa. Jokaista tukea tarvitsevaa lasta on yritettävä tukea kaikin keinoin omassa yleisopetuksen ryhmässään eli luokassa.
Keinoja ovat esimerkiksi yhteistyö vanhempien kanssa, opettajan luova kekseliäisyys opetusmenetelmissä, lapsen tukiopetus, osa-aikainen pienryhmäopetus. Käytösongelmissa turvaudutaan keskusteluihin ja koulun ”rangaistuspolkuun”. Onnellisissa tilanteissa lapselle voidaan saada avustaja, jonka avulla oppiminen ja työrauhan saavuttaminen sujuu, kun yksi aikuinen on koko ajan vieressä.
En käsittele tarkemmin leimautumisen pelkoa, mutta jokainen voi mielessään miettiä, kuinka paljon lapsi leimautuu omassa luokassaan pitkän prosessin aikana. Prosessiin käytetään luokan yhteistä aikaa ja koko luokka on läsnä prosessin eri vaiheissa.
Mikäli mikään muu ei auta eikä avustajaa saada, voidaan vanhemmille perusteellisten moniammatillisten selvitysten jälkeen ehdottaa erityisluokkasiirtoa. Erityisluokka on parhaimmillaan todella lasta tukeva ja auttava vaihtoehto.
En ymmärrä, mitä tieteellistä merkitystä on tiedolla, että erityisluokkien oppilailla on huonommat oppimistulokset kuin yleisopetuksen ryhmissä. Erityisluokissa on vaikeimmin oppimishäiriöisiä lapsia, kehitysvammaisia lapsia ja muista oppimista vaikeuttavista taakoista kärsiviä oppilaita.
Omalla tarkkismaikkakaudellani en kokenut itseni, opetukseni tai luokkamme olevan rangaistus oppilailleni. Olin vanhempien tuki ja turva ja luultavasti rauhoitin heidän huoliaan lapsen koulunkäynnin suhteen.
Kasvatuskeinoinani olivat runsaat keskustelut ja kaikenlaiset mukavat hetket. Hankinpa luokkahuoneeseen keittolevynkin, jolla tein perjantaisin lettuja tai suklaakiisseliä, kun nahkapuseroiset jätkät laskivat laskuja mitä ahkerimmin. Oppilaat ja minä olimme ystäviä.
Kysyin työnohjauksessa ohjaajalta, onko sopivaa palkita oppilaita hyvällä syömisellä ja hän vastasi hymyillen: ” Mikäli lapsi ei ole kehittynyt oraalisesta tasosta seuraavalle eli sanalliselle tasolle, asia on ok. Ja mieti vähän, mitä ovat syntymäpäiväillalliset ja syntymäpäiväkahvien tarjoilut yhteiskunnassamme …”
USA:ssa kehitysvammaisten luokassa hyllyllä oli iso karkkipurkki, josta opettaja heti hyvän suorituksen jälkeen antoi namin oppilaalle.
Vanhemmat soittelivat minulle ja kysyivät neuvoa kotitilanteissa. Koin voimakkaasti, että puhalsimme yhteen hiileen – lapsen hyväksi. Vanhempien tapaamisissa osallistumisprosentti oli sata.
En löydä professori Saloviidan mielipiteitä tukevia asioita menneisyydestäni enkä myöskään parhaiden eritysopettajaystävienikään menneisyydestä.
Erityisluokkasiirto ei ole lapsen syrjimistä vaan koululaitoksen erityispalvelu erityistä tukea tarvitsevalle lapselle.
Kannatan erityisluokkatyön kehittämistä siihen suuntaan, että lisätään yhteistyötä normaaliopetuksen kanssa ja oppilas voi osallistua yleisopetukseen aina kun vain se turvallisesti onnistuu.
Nykypolven erityisopettajat ovat paremmin koulutettuja ja ehkä ammatillisempia kuin me aikoinamme ja heillä on enemmän ammatillista aikuisapua. Uskon, että hyvin hoidettuna erityisluokat puoltavat paikkaansa koululaitoksen erityispalveluna niitä tarvitseville lapsille.