Professori Timo Saloviita: Siirto erityisopetukseen on lapsen syrjimistä

Kotimaa 17.10.2011 12:30
SK Keltinmäen koulussa Jyväskylässä erityisluokilla ovat ne , joilla on kehitysvamma tai laaja-alaisia oppimishäiriöitä. Välitunneilla kaikki ovat samalla pihalla. Kuva Kaisa Rautaheimo.

SK

Suomi on erityisopetuksen luvattu maa. Vuosina 1995-2010 erityisopetuksen oppilaiden määrä lähes kolminkertaistui vajaasta kolmesta prosentista 8,5 prosenttiin. Reilusta puolesta miljoonasta peruskoululaisesta 46 700 oli siirretty erityisopetukseen syksyllä 2010.

Erityispedagogiikan professori Timo Saloviita Jyväskylän yliopistosta sanoo, että Suomella on erityisluokkasiirtojen maailmanennätys. Erityisluokalle kokonaan tai osittain siirrettyjä on kuutisen prosenttia, loput saavat erityisopetusta tavallisessa luokassa.

Saloviidan mukaan monessa muussa maassa on toisin: erityisluokille on siirretty alle prosentti perusopetusta saavista lapsista esimerkiksi Islannissa, Norjassa, Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa.

”Maissa, joissa on vain vähän erityisoppilaita, he ovat vammaisia. Suomessa yleisin siirron syy ovat oppimisvaikeudet”, Saloviita sanoo.

OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoo tilaston kertovan karua kieltään siitä, että ongelmissa olevien lasten ja nuorten määrä sekä ongelmien vaikeusaste ja monimuotoisuus ovat kasvaneet.

Saloviita taas uskoo, etteivät lapset ole muuttuneet vaan heihin suhtautuminen on muuttunut: yhä useammat luokitellaan poikkeaviksi.

”Erityisopetus on lasten erottelua, josta on luotu sankaritarina. Siinä oppilas, usein poika, on kuntoutuja, jonka parannusohjelmaan kuuluvat tarvittavat tukitoimet. Auttaja on opettaja.”

Todellisuus kertoo professorin mukaan moraalisen aistin turtumisesta. Lasten syrjintää ei enää tunnisteta, koska se on muuttunut jokapäiväiseksi.

”Ajatelkaa, jos sanottaisiin, että mustaihoisen oppilaan on parempi olla pienessä ryhmässään maahanmuuttajiin erikoistuneen opettajan hoivissa ja erillään muiden lasten joukosta.”

Saloviita kutsuu erityisopetusta ”oppilaan varhaiseksi puuttumiseksi luokasta” tai ”erityistarveteollisuudeksi”.

”Jokaisella on oikeus kuulua yhteiskuntaan, mutta meillä poikkeaviksi koetut lapset syrjitään erityisluokalle, pahimmassa tapauksessa säilytyspaikkana on koulun kellari.”

YK:n linja ei toteudu

Erityisopetuksen yleisin muoto on erityisopettajan antama tukiopetus, vaikkapa matematiikassa. Osa-aikainen erityisopetus ei edellytä hallintopäätöstä, ja sitä sai viime vuonna lähes neljännes oppilaista, liki 128 700 peruskoululaista.

Saloviita ei pidä sitä ongelmallisena. Sen sijaan hän kritisoi erityisopetuksen muotoa, jossa oppilas siirretään erityisluokalle yleensä opettajan aloitteesta. Lopullisen erityisen tuen päätöksen tekee kunnan johtosäännön määrittelemä taho, usein opetuspäällikkö, koulutoimenjohtaja tai erityisopetuksesta vastaava, joskus rehtori. Siirto ei välttämättä vaadi lääketieteellistä diagnoosia.

Erityisopetus on kannattajiensa mukaan hyvä asia, koska yksilöllisten edellytysten huomioiminen on erityisopetuksessa paremmin mahdollista kuin isoissa ryhmissä. Jos joku tarvitsee erityistä tukea, hänellä on siihen oikeus.

Niin sanotun inkluusion puolustajat sen sijaan kannattavat kaikkien lasten yhteisopetusta, koulua kaikille. Normaalin kouluympäristön koetaan olevan ihmisoikeus, parantavan erityisoppilaan oppimistuloksia ja hyödyttävän muitakin oppilaita ilman, että siitä olisi kenellekään haittaa.

Suomessa erityisoppilaatkin pyritään sijoittamaan pääasiassa lähikouluihinsa, mutta Saloviidan mukaan oppilaita eristetään myös niissä. Puolueista vain vasemmistoliitto ja vihreät ilmoittavat ohjelmassaan edistävänsä inkluusiota, kaikkien koulua, joka on kansainvälisessä lainsäädännössä vahvistettu ihmisoikeusperiaate. Sopimuksen on myös Suomi allekirjoittanut, muttei ratifioinut.

Erityisluokkien vähentämistä ja inkluusion ottamista erityistarvelasten opetuksen ohjenuoraksi suositteli esimerkiksi Tanskan hallituksen asettama työryhmä reilu vuosi sitten.

”Italiassa on vähiten erityisoppilaita Euroopassa”, Saloviita kertoo. ”Siellä lakkautettiin lain nojalla kaikki erityisluokat jo vuonna 1977.”

Vuonna 1993 YK linjasi tavoitteeksi täyden kouluintegraation.

Seuraavana vuonna Unesco otti tätä politiikkaa kuvaamaan uuden käsitteen, inklusiivisen kasvatuksen. Inkluusio ja integraatio tarkoittavat olemista mukana normaaliympäristössä.

”Kun inkluusio tuli YK:n ja Unescon viralliseksi tavoitteeksi, se uhkasi koulutusjärjestelmämme uskottavuutta”, Saloviita lataa. ”Suomen opetushallinto vaikeni asiasta useiden vuosien ajan.”

Pojat yliedustettuina

Erityisopetuksen nimikkeet ovat vaihtuneet: apukoulut ja tarkkikset jäivät, kun mukautetusta opetuksesta, EMUsta, MBD-luokista ja EHA-ryhmistä siirryttiin erityisluokkien kautta nykypäivän pienluokkiin, tehostetun tuen ryhmiin tai monimuotoluokkiin.

Viime vuonna peräti 11,5 prosenttia peruskoulun pojista oli siirretty erityisopetukseen, tytöistä 5,5 prosenttia. Tilastokeskuksen kouluilta keräämien erityisopetustietojen perusteella pojat ovat vahvasti edustettuina esimerkiksi tunne-elämän häiriön ja sosiaalisen sopeutumattomuuden takia. Noin neljänneksen, yli 11 000 lapsen sarakkeessa lukee ”muu syy”.

Yliaktuaari Riikka Rautanen Tilastokeskuksesta kertoo, ettei syy-luokittelua enää käytetä tulevissa tilastoissa.

”Oppilailla voi olla monenlaisia ongelmia, ja pääsyyn löytäminen on siksi vaikeaa. On mahdollista, että ryhmä ’muu syy’ sisältää esimerkiksi maahanmuuttajalapsia.”

Alueelliset erot ovat olleet valtavat ja kertovat poliittisesta tahdosta joko tukea erityisopetusta tai pitää se marginaalissa: erityisoppilaita on eniten Päijät-Hämeessä (10,5 prosenttia) ja vähiten Ahvenanmaalla (kolme prosenttia).

Kunnat päättävät erityisoppilaiden määrästä itsenäisesti. Olli Luukkaisen mukaan vallalla on erilaisia näkemyksiä erityisopetuksen tarpeesta ja resurssien kohdentamisesta opetukseen. Saloviidan mukaan isoissa kaupungeissa on yleensä enemmän erityisluokkasijoituksia kuin pienissä kunnissa.

Opetusneuvos Jussi Pihkala opetus- ja kulttuuriministeriöstä arvioi, että erityisoppilaiden määrälliseen kasvuun ovat vaikuttaneet ainakin tilastotekniset tekijät, kehittynyt diagnosointi ja opetuslainsäädännön muuttuminen.

”Lisäksi on ilmennyt vaikeasti selitettävää kasvua, joka liittynee kuntien käytössä oleviin erilaisiin hallinnollisiin menettelytapoihin, siihen, miten oppilaalle tehdään erityisopetuspäätös kussakin kunnassa”, Pihkala sanoo.

Hän uskoo, että joissain kunnissa on ollut muita vahvempi erityiskoulupolitiikka, mikä ”on edellyttänyt erityisoppilaita”.

Saloviidan mukaan lasten diagnoosit ovat pitkälti mielivaltaisia, sillä ne vaihtelevat voimakkaasti sekä alueellisesti että vuosittain. Suurissa kunnissa esiintyy eniten vaihtelua siinä, miten paljon oppilaita siirretään erityisopetukseen oppimisvaikeuksien takia.

”Siirtoperusteiden mukaan Helsingissä olisi muka kymmenkertainen määrä dysfasia-lapsia verrattuna Espooseen.”

Siirroilla lisää rahaa

Vuonna 1998 erityisopetukseen oli siirretty vasta 3,7 prosenttia lapsista. Tuon vuoden jälkeen erityisopetuksen suosio kiihtyi, sillä kunnille alettiin maksaa korotettua valtionapua myös sellaisista erityisluokkasiirroista, joissa lapsi ei siirtynytkään erityisopetukseen, vaan jäi kokoaikaisesti entiselle luokalleen. Tilastoihin hänet merkittiin ”kokonaan integroiduksi”.

”Luokanopettaja on ilmeisesti saanut läpi erityisopetussiirron muodollisesti paperilla, mutta tilaa erityisluokalla ei ole ollut. Kunta on hyväksynyt pelkän paperisiirron, koska se on tuonut lisärahaa”, Saloviita arvioi.

Vuonna 2007 keskimääräinen yksikköhinta opiskelijaa kohden oli perusopetuksessa 5 343,30 euroa. Kunnat saivat erityisoppilaasta noin puolitoistakertaisen tuen. Korotetun valtionavun on epäilty osaltaan olleen kasvavien erityisluokkasiirtojen takana. Saloviidan mukaan Sveitsissä erityisluokkasiirtojen suosio laski, kun kunnat eivät enää saaneet siirroista taloudellista hyötyä.

Olli Luukkainen sanoo suoraan, että valtion erityisoppilasta kohden myöntämää korvamerkittyä tukea käytettiin osittain raha-automaattina.

”Osa kunnista on käyttänyt varat erityisopetukseen, osa ei.”

Opetusneuvos Jussi Pihkalan mukaan rahoitusmallien tiedetään ohjaavan päätöksentekoa.

”On kuitenkin haastavaa osoittaa toteen, onko näin ollut”, Pihkala sanoo.

Erityisopetuksen rahoitus muuttui vuoden 2010 alussa. Uusi valtionapulaki poisti yksilökohtaisen ja korotetun valtionavun erityisluokkasiirroilta.

Pihkala kertoo lähes kaikkien kuntien olevan mukana tehostetun ja erityisen tuen Kelpo-hankkeessa, jossa uutta lainsäädäntöä on ajettu sisään kymmenien miljoonien eurojen ylimääräisen rahoituksen kera vuodesta 2008. Tavoitteena on viedä uuden erityisopetuksen strategian mukaisia linjauksia kuntiin ja kouluihin. Huomiota kiinnitetään esimerkiksi ennaltaehkäisevään ja varhaiseen tukeen sekä moniammatillisuuteen.

Saloviidan mukaan rahoituksen muutos on kumouksellinen: se katkaisee erityissiirtojen nousun. Tilastokeskuksenkin mukaan erityisopetusta järjestettiin viime vuonna edellistä useammin yleisopetuksen ryhmissä, ja myös erityisryhmissä opiskelevien määrä väheni.

Kuitenkin integraatiokehitys on toistaiseksi näkynyt vain hallintoviraston papereissa, Saloviita väittää:

”Erityiskouluja on lakkautettu, mutta oppilaat ovat pysyneet erityisluokilla. Kouluissa on ’pienluokiksi’ naamioituja erityisluokkia. Erityisopettaja on voinut merkitä osittain integroiduksi oppilaan, joka osallistuu normaalitoimintaan vain kerran kuussa.”

Opettajat keventävät?

Perusopetuslakiin tehtiin lakimuutoksia vuonna 2010. Jussi Pihkala kertoo, että uuden lainsäädännön mukaisesti oppilaan tuki on kolmiportainen. Ensisijaisesti annetaan tukiopetusta tai osa-aikaista erityisopetusta, sen jälkeen tarvittaessa tehostettua tukea. Erityinen tuki tulee kyseeseen vain järeimpänä toimenpiteenä.
Saloviita kritisoi lakimuutosta.

”Kolmiportainen malli hidastaa siirtoja, mutta ei rajoita niitä. Lapsen edun ja normaaliympäristön ensisijaisuuden periaatteita ei saatu lakiin, koska opettajakansanedustajat olivat vallanneet sivistysvaliokunnan.”

Saloviidan mielestä kouluissa tehdään paljon turhia siirtoja, joiden vaikutukset ovat dramaattisia.

”Oppimistulokset erityisluokilla ovat keskimäärin heikompia kuin erityisoppilaiden menestys tavallisilla luokilla. Erityiskoulutodistus ei ole hyvä suositus jatko-opintojen tai työllistymisen kannalta.”

Olli Luukkainen näkee asian toisin.

”Kaikille on turvattava yksilöllinen tuki ja oikeus oppimiseen. Rahoituksen muututtua erityistä tukea eivät saa läheskään kaikki lapset, jotka sitä tarvitsevat.

Professori Saloviita vastaa, että yksilölliset, tarpeelliset tukitoimet on mahdollista tuoda tavalliseen luokkaan. Hän kritisoi OAJ:n edunvalvontapolitiikkaa ja arvostelee opettajakuntaa sanomalla, että sillä on kyseenalaiset intressit mystifioida toimenkuvaansa, heittäytyä avuttomaksi ja keventää töitään.

”Erityisluokan käyttö on opettajalle liki ainoa kunniallinen tapa päästä eroon rasittavaksi kokemastaan oppilaasta.”

Olli Luukkaisella on vastaus valmiina.

”Potaskaa. Kasvatustieteen professorilta varsin loukkaavaa syyttää ja väheksyä opettajia. Ihanneolosuhteita on harvoin tarjolla, joten yksisilmäiset ideologiat pitäisi jättää taustalle ja ajatella lapsen parasta.”

Opettajien taidot riittävät

Vaikka professori Saloviitaan suhtaudutaan kriittisestikin, mies ei vaikene:

”Inkluusion toimivuudesta on näyttöä Euroopassa, edistyneissä suomalaisissa kouluissakin. On myös halvempaa ylläpitää kaikille yhteistä koulua kuin järjestää lapsiryhmille erilainen koulutuksensa.”

Saloviidasta peruskoulun pienet luokkakoot antavat hyvän pohjan integraatiolle: erityisopettajat voitaisiin siirtää tavallisiin luokkiin opettajien avuksi.

”Jokaiseen luokkaan tulisi noin yksi erityisluokalta palaava, jos kaikki integroitaisiin. Valtaosalla on vain lieviä oppimisongelmia. Opettajien pelot suurista lisätöistä ovat liioiteltuja. Tavalliset opetustaidot riittävät.”

Luukkaisen mielestä lisätöitä tulee aina.

”Opettajat edellyttävät töiden ajallista resursointia ja kaikkea työtä palkan piiriin. Saloviita saisi keskittää energiansa noiden perusedellytysten aikaansaamiseen.”

Erityisluokilla on kuitenkin Saloviidan mukaan lapsia, joiden ei kuuluisi siellä olla. Siksi hän yllyttää vastarintaan, jos lapselle aiotaan hankkia erityisen tuen päätös.

”Erityisluokkasiirto on yksi harvoista lainsäädännön hyväksymistä pakkotoimista. Se loukkaa lapsen ihmisoikeuksia, sillä perustuslain mukaan kansalaiset ovat yhdenvertaisia.”

Puolesta ja vastaan

Erityisluokilla on puolustajansa, samoin koululla, jossa kaikki opiskelevat yhdessä.

Erityisluokkien puolesta: Ei tee hyvää lapsen minäkuvalle, jos hän on luokan ainoa puhevikainen, ylivilkas tai vammautunut.
Erityisluokkia vastaan: Lasten ominaisuuksilla ei ole merkitystä, jos kaikki hyväksytään.

P: Poikkeavaa lasta kiusataan normaaliluokassa.
V: Totta, mutta häntä kiusataan vielä enemmän erityisluokassa.

P: Erityisoppilaat haittaavat muiden opiskelua, jos he ovat tavallisissa luokissa.
V: Erityisoppilas ei ole synonyymi häirikölle. Jos häiritsevä oppilas siirretään erityisluokalle, hän häiritsee erityisoppilaita.

P: Jokainen tapaus on erilainen. Erityisluokalla oleminen ja integraatio tavalliseen luokkaan täytyy ratkaista aina tapauskohtaisesti.
V: Näin ei nyt tehdä. Erityisluokalle voidaan sijoittaa esimerkiksi pelkän diagnoosinimikkeen perusteella.