Epäluulo ja kyttääminen hallitsevat politiikkaa - netissä annetaan palaa
On kiinnostavaa, että 2000-luvulla kiukku ja tuohtumus ovat nousseet tärkeimmiksi poliittisen toiminnan innoittajiksi monissa maissa. Erityisen kiinnostavaa on se, että liikkeellä ovat usein keskiluokkaiset ihmiset, jotka voivat kohtuullisen hyvin.
Yhdysvalloissa vihaiset kansanliikkeet pyrkivät hintaan mihin hyvänsä milloin paljastamaan Bushin johtaman salaliiton World Trade Centerin tuhossa, milloin pysäyttämään Obaman kommunismiin johtavan terveydenhuollon reformin.
Euroopassa erityisesti maahanmuuttajat herättävät intohimoja. Viimeksi niinkin tylsä idea kuin kasvihuoneilmiö sai keskustelupalstat räjähtämään puolesta ja vastaan.
Amerikan eturivin sosiologi Manuel Castells kirjoittaa tunteista kirjassaan Communication and Power. Castellsista politiikan perustunteita on kaksi: toivo ja pelko.
Toivo ja innostus saavat ihmiset toimimaan jonkin asian puolesta. Pelot puolestaan saavat torjumaan erilaisia asioita. Voisi myös ajatella, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toisiinsa: mitä vähemmän toivoa, sitä enemmän pelkoa.
Nykypolitiikassa pelot ja epäluulot ovat tukevassa johdossa. Tutkimukset ympäri maailmaa todistavat samaa: suurin osa kansalaisista ei luota hallituksiin ja parlamentteihin, ja vielä suurempi osa kansalaisista halveksii politiikkaa ja puolueita.
Castellsin kuvaama politiikan matalalento liittyy yhteiskuntien muutokseen. Ihmiset muodostavat tunnesiteitä puolueisiin ja poliittisiin johtajiin. Nyt monet vanhat rakkaudet ovat ruostumassa. Ihmiset eivät enää tunne itseään maalaisiksi, työväeksi tai konservatiiveiksi niin kuin ennen.
Puolueet ympäri maailmaa yrittävät karistaa menneisyyden painolastia: tavoitella uutta keskiluokkaa, löytää itselleen uusi sanoma ja henkilöidä se karismaattisessa johtajassa. Tällä tiellä ovat olleet läntiset johtajat kuten Blair, Bush tai Obama.
Mutta listaan kuuluvat myös monet muut kuten Brasilian hyväntuulisesti työväenluokkainen Lula tai Venäjän Bond-vaikutteinen macho-Putin, joka on monien muiden tavoin hakenut apua imagokonsulteilta.
Suomessa tähän todellisuuteen vasta heräillään. Vai kuinka moni voi sanoa viime aikoina tempautuneensa mukaan puoluejohtajansa innostaviin visioihin?
Jos politiikan tehtävä on herättää toivoa ja innostusta, niin suomalaisen politiikan vahvat osaamisalueet ovat ehkä enemmän epätoivon herättämisen puolella – olkoonkin, että tämä nyt on ihan puhtaasti tunneperäinen arvio.
Tarjolla on ollut uhkia ja pelkoa: tulevaisuus eläkepommeineen ja talous-, energia- ja ilmastokriiseineen näyttää synkältä ja harmaalta. Ja ennen kaikkea: niille ei näytä olevan mitään tehtävissä. On kuin politiikan perustehtävä olisi herättää voimatonta kiukkua kansalaisissa.
Tässä meillä on tietenkin perinteitäkin. 1970-luvun suomettumisen perintönä Suomessa ei ole totuttu taistelemaan vaaleissa ohjelmilla ja julistuksilla. Niitä meillä on tapana kutsua vastuuttomaksi sooloiluksi tai irtiotoiksi. Tärkeämpää on ollut siltojen säilyttäminen mahdollisiin hallituskumppaneihin.
Ei ihme, että yhä useampi suomalainen on pelokas, epäluuloinen ja tuohtunut. Kiukku vahvistuu netissä, blogeissa ja keskustelupalstoilla, joissa ihmiset ryhmittyvät yhden asian heimoiksi.
Toiset samalla tavalla tuntevat vahvistavat omaa tunnetta: netissä annetaan palaa potenssiin kymmenen. Uhreiksi valikoituvat vieraat ja heikoimmassa asemassa olevat. Yht’äkkiä Suomen tulevaisuus onkin kiinni siitä, mitä tapahtuu pakolaisstatusta hakevien jonossa.
Kun ajattelee ensi talven vaaleja, on ankeaa, jos pelot, epäluulo ja kyttääminen alkavat hallita politiikkaa. Puolueet rientävät liikkuvien äänestäjien perään ja julistavat syvällä rintaäänellä kuria ja järjestystä maahanmuuttajille.
Tämä on tietenkin pikavoiton hakemista sen rinnalla, että joku viitsisi rakentaa kunnollisen poliittisen ohjelman ja esittää sen ymmärrettävästi ja innostavasti.
Teksti Anu Kantola
Kirjoittaja on viestinnän tutkija.