Guggenheim vikitteli kuin Auervaara

Jörn Donner: Eremitaasin kokoelmat lyövät Guggenheimin mennen tullen.

Profiilikuva
Guggenheim
Teksti
Jörn Donner
Kirjoittaja on kulttuurivaikuttaja ja entinen kansanedustaja.

Kansallisbiografia kertoo, että Ruben Oskar Auervaara oli ”avioliittohuijari”. Hän oli tietysti paljon muutakin, samoin hänen seuraajansa ”Kreivi” Lindgren, josta kerran tuotin Peter von Baghin ohjaaman elokuvan. Luultavasti vain von Bagh ja minä pidimme elokuvan huumorista.

Ironia, saati itseironia eivät meillä ole kovin kovassa kurssissa, tosikkomaisuus kylläkin. Lindgren näytteli vakuuttavasti itseään. Ohjasin itse pornoparodian Naisenkuvia, joka otettiin niin vakavasti, että se haluttiin kieltää. Ajat ja tavat ovat muuttuneet. Huijauksen moraali on sen sijaan pysynyt samana.

Tietysti sekä Auervaara että Kreivi toimivat hieman sallitun ja kielletyn moraalin rajamailla, mutta heiltä voi ainakin oppia, että ihmiskunta haluaa tulla petkutetuksi ja nenästä vedetyksi, koska se voi olla miellyttävää ja nostattaa itsetuntoa.

Mainitut herrat imartelivat naisia ja saivat palkinnoksi rahaa ja lupauksia. Sitten he veivät mennessään sekä rahat että lupaukset. Rahamaailmassa tämä on melko tavallista, kuten osoittavat WinCapita ja muut pyramidihuijaukset, parhaana esimerkkinä Bernie Madoff Yhdysvalloissa.

Aikoinaan eräs asekauppias ja huijari nimeltä Adnan Khashoggi kävi Suomessa, lupasi investoida tänne, käyttäytyi eri paikoissa kuin sika ja lupasi kaiken kukkuraksi tukensa Suomen urheilulle. Häntä kohdeltiin kuin sitä Kiinan keisaria, joka äsken tuli ajankohtaiseksi Paavo Lipposen keskustelukaverina.

 

Myöhempien aikojen auervaaralaiset ovat tulleet tänne kehumaan maatamme ja samantien rahastamaan. Kun tätä maailman onnellisinta maata kehutaan, rahahanat aukeavat. Niinpä Helsingin kaupungin ylin johto, ylipormestari Jussi Pajunen seurueineen, sekä muutaman kulttuurirahaston johtajat ovat yhteisesti luvanneet lähes kaksi miljoonaa euroa hankkeeseen, jonka johtoajatus on Guggenheim-museo Helsinkiin. Otsikon pitäisi olla ”Suuren huijauksen ensimmäinen näytös”.

Tänne saapuneet Guggenheim-herrat yrittävät eri puolilla maailmaa levittää brändinsä mainetta jo senkin takia, että yksi onnistunut huijaus (Bilbao) muka osoittaa, että kaikki mitä Guggenheim tekee taiteessa muuttuu kullaksi, toisin sanoen Yhdysvaltain dollareiksi.

Kaikkialla maailmassa suuret museot ovat pullollaan hienoa taidetta, ja on hienoa, mikäli pystyy rahastamaan tällä. Vielä parempi, jos asianomainen isäntämaa ensin maksaa kaikki sunnittelukulut ja sitten vielä kalliin rakennuksen, jonka jälkeen voi vielä laskuttaa taiteesta.

Sen sijaan, että näytettäisi pyllyä tällaisille hankkeille, kumarretaan meillä syvästi ja vilkutetaan iloisesti kaupungintalon terassilla.

 

Vitsi on se, että New Yorkin hienon museon, Bilbaon ja muutaman muun paikan ohella herrat haluavat laajentaa toimintaansa kannattavalla tavalla, ja mikään ei ole sopivampaa kuin tulla tänne, Onnelaan.

Tosin meillä on aivan ikioma Kiasma, nykytaiteen museo, mutta Guggenheim tarjoaa jotain muuta, tietysti meidän maksettavaksemme. Kiasmasta tehdään sitten lasten ja eläkeläisten päiväkoti, joka hyvin sopii siihen ympäristöön.

Tämän uushelsinkiläisen ideologian takana on kuvitelma siitä, että Helsingistä kehittyisi aito pohjoinen kulttuurikeskus, jonne matkaajat saapuvat sankoin joukoin täyttämään hotellimme, ravintolamme ja konserttisalimme.

Lähistöllämme on sellainen kulttuurikeskus, Pietari. Ikävä kyllä ei auta, vaikka toisimme sieltä pysyvästi sellaisia maailmantähtiä kuin Anna Netrebko ja Valeri Gergijev, koska sijaintimme on sellainen kuin se on, ja Helsinki pystyy keskisuurena kaupunkina lähimmät sata vuotta. Lähistöllä on myöskin Eremitaasi, jonka kokoelmat lyövät Guggenheimin mennen tullen. Viipuriin on jo tehty alaosasto kaupungin hienon taidemuseon tiloihin.

Nyt on tietysti niin, että Pajunen ja kumppanit kuvittelevat saavansa tutkimustietoa niillä kahdella miljoonalla, jotka tähän upotetaan. Tällaista tietoa on kyllä saatavilla ilmaiseksi tuosta brändityöryhmän raportista, jonka viimeisessä kappaleessa sanotaan tehtävien yhteiseksi piirteeksi se, että ”niillä pyritään tekemään Suomesta ja maailmasta parempi paikka”. Siitä vaan parantamaan Suomea!

 

Puolitoista vuotta sitten varoitin tässä lehdessä turhista ”seinistä”, koska mielestäni niitä rakennetaan meillä ilman järjen häivää. Kysyin aikoinaan, mitä Musiikkitalolle tehdään, jos kaksi sinfoniaorkesteria pystyy soittamaan siellä korkeintaan sata iltaa vuodessa, ja päiviä on vuodessa tietääkseni 365 (karkausvuonna yksi lisää). Tähän kysymykseen en vieläkään ole saanut vastausta. Ja tässä kytee iso skandaali, joka haisee taivaaseen. Musiikkitalolla ei ole euroakaan omaan tuotantoon.

Syy, miksi kytken nämä kaksi asiaa toisiinsa, on toive siitä, että ensin saataisiin yksi kulttuurirakennus toimimaan ja sitten tarmolla lähdettäisiin tekemään Suomen olohuonetta, keskustakirjastoa. Suhteessa näihin kahteen asiaan Guggenheim-juttu on hyttysen surinaa, mutta se todistaa, että meillä vielä eletään suurkaupunkisuuruudenhulluutta, ja olemme jopa halukkaita maksamaan siitä. Minä en!

Jörn Donnerin kirjoitus on alun perin julkaistu Näkökulma-palstalla Suomen Kuvalehdessä 9/2011 ja SK:n verkkosivuilla 6.3.2011. Jutun otsikko muutettu 14.1.2014.

Lisää aiheesta: Jörn Donner: Raharikkaat voisivat maksaa Guggenheimin