Blogit

Sivussa ja keskellä – kotona ja maailmalla.

Junalla Afrikassa: 1200 kilometriä, 40 kilometriä tunnissa

Blogit Merikallio 11.2.2014 11:00
Katri Merikallio
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

Makambakon rautatieasema Etelä-Tansaniassa on suoraan sosialismin ajoilta. Suuri tyhjä odotussali. WC on lukittu munalukolla. Ovien laseja on korvattu muovilla tai pahvilla.

Eikä ketään muuta kuin minä odottamassa junaa.

Ystävällinen asemapäällikkö rauhoittelee. Vaikka junalipussa lukee että juna lähtee kello kuusi ja kello on kahdeksan, ei ole huolta.

Tunnin päästä pitkä juna kolisee hitaasti laiturille.

Varmuuden vuoksi kiirehdin laukkuineni pellon viertä junan loppupäähän, jossa ensimmäisen luokan vaunu seisoo kaukana asemalaiturilta. Yletän juuri ja juuri kiipeämään pientareelta korkeaan vaunun ja saan matkalaukun sisään.

Kiire oli turhaa. Vielä kaksi tuntia myöhemmin seisomme asemalla.

Lipussa lukee, että matkaa on edessä 1200 kilometriä ja päätepysäkki on Kapiri Mposhi, pikkukaupunki Sambian keskellä. Sieltä pitää jatkaa vielä bussilla 200 kilometriä, ennen kuin tulee perille pääkaupunkiin Lusakaan.

Sitä milloin juna on perillä, ei kerrota missään. Joskus matka on kestänyt kolme vuorokautta.

Lysti maksaa alle 30 euroa.

kuva

Kiinalaiset rakensivat Tazara-junaradan 1970-luvulla. Sen pohjimmainen tarkoitus oli tarjota apartheid-hallitusten saartoon jääneelle Sambialle pääsy rannikolle ja satamaan.

Kun länsimaat ja Maailmanpankki eivät olleet kiinnostuneita ratahankkeesta, tansanialaiset kääntyivät kiinalaisten puoleen. Ja vaikka Kiina oli vielä köyhä maa, Mao Tsetung oli valmis lujittamaan afrikkalaisten ystävyyttä teräskiskoilla.

Kiinalaiset, tansanialaiset ja sambialaiset rakensivat rataa kaikkiaan viisi vuotta. Urakka oli valtava. 1800 kilometrin pituinen rata nousee Dar es Salaamin satamasta korkeimmillaan liki kahden kilometrin korkeuteen.

Radan varrelle rakennettiin 320 siltaa ja kaivettiin 22 tunnelia. Kerrotaan, että rakennustöissä kuoli 140 kiinalaista. Afrikkalaisia ei ole laskettu.

 

Pelkistetyssä naisten makuuvaunussa on kolme muuta matkustajaa: sambialaiset kauppiaat, äiti ja tytär Nelly ja Patricia Mumba, jotka ovat käyneet ostamassa Dar es Salaamista muotivaatteita ja kuljettavat niitä nyt suurissa muovisäkeissä Lusakaan toimistojen kiireisille naisille.

Kolmas on suomenruotsalainen Joanna Skomars Pohjanmaalta. Olemme vähintään yhtä yllättyneitä kumpikin. Yli 30 vaunua pitkässä junassa on ehkä kuusi länsimaalaista. Joannan mies on Närpiöstä ja pariskunta on asunut Ruotsissa jo niin pitkään, että vaihdan suosiolla ruotsiksi.

He ovat matkalla Malawiin tapaamaan ystäviään.

Parhaat vuotensa nähnyt juna lähtee kirskuen, paukkuen ja heiluen liikkeelle asemalta. Aurinko lämmittää jo niin, että voimme pitää ikkunoita ja ovia auki.

Mietin, että hytissä on jotain tuttua, mutten muista, että Suomessa olisi ollut tällaisia junia.

Heti kaupungin ulkopuolella aukeaa juuri sellainen afrikkalainen savanni kuin olin mielessäni kuvitellut. Vain siellä täällä näkee enää taloja. Pienillä pelloilla kuokkivat naiset oikaisevat selkänsä ja seuraavat junan kulkua kuokkaansa nojaten.

Pihojen lapset juoksevat täyttä vauhtia katsomaan junaa ja vilkuttamaan matkustajille. Matkustajajuna menee ohi vain neljästi viikossa. Kaksi kertaa etelään, kaksi kertaa pohjoiseen matkatessaan.

Aivan radan vieressä oikealle aukeaa Itä-Afrikan hautavajoama, geologinen painauma, joka kulkee täältä aina Kuolleellemerelle asti. Se kuulemma näkyy jopa avaruuteen asti.

Maisema on huikaiseva. Jättimäisen paksut baobao-puut täplittävät maisemaa. Radan vieressä on veden täyttämiä peltoja, joihin istutetaan riisintaimia. Se kummastuttaa suuresti sambialaisia matkatovereita. Riisipeltoa Tansaniassa?

Kuljemme ehkä 40 kilometriä tunnissa. Teen nopean laskelman päässäni: jos tämä on keskinopeus, emme suinkaan ole perillä huomenna sunnuntaina vaan vasta maanantaina. Tietokoneen akku riittää enintään neljä tuntia, kännykän lataus ehkä vuorokauden.

Tavallisessa arjessani päiväni alkaa huonosti, jos paikallisjuna on 5 minuuttia myöhässä.

Sähköä ei tällä kertaa junassa ole, pahoittelee mustaan vekkihameeseen pukeutunut nuori vaunuemäntämme Margie. Junan akkuja ei voitu Dar es Salaamissa ladata, kun asemallakaan ei ollut sähköä.

Nojaan ruskealla muovipenkillä taaksepäin ja yritän ottaa afrikkalaisen asenteen. Turha surra sitä, mihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Asennemuutos ei ole helppo, mutta junan tasainen kolina ja jyskytys auttavat tyyntymään.

Patricia käy alapetiin pitkäkseen ja alkaa lukea Raamattua. Yläpedillä Joanna on uponnut Lauren Weisbergerin bestselleriin The Devil Wears Prada.

Juna puskee halki savannin ja pysähtelee siellä täällä pienillä asemilla. Kaupankäynti alkaa nopeasti. Kirkkaita muovikoreja päällään kantavat lapset ja naiset juoksevat junan vartta ja myyvät kaikkea mitä junamatkustaja voi tarvita: keksejä, vettä, banaaneja, kenkiä.

Vettä ostetaan monesta ikkunasta. Junassa ei pesuvettä ole, ja asemilta sitä saa halvemmalla kuin junan ravintolavaunusta.

Ikkunoista nostellaan sisään suuria valkoisia perunasäkkejä. Tinkimiseen ei ole aikaa, joko ostat tai et. Sekä myyjät että ostajat vaikuttavat yhtä halukkailta.

Muutaman tunnin matkanteon jälkeen alamme nousta kohti radan korkeinta kohtaa Mbeyaa. Savanni muuttuu nopeasti melkein pohjoismaisen näköiseksi havumetsäksi. Junan vauhti hidastuu ja maisema komistuu. Ylitämme jokia ja sukellamme tunneleihin.

Pellolla seisoo kurkipariskunta.

Mbeyan kaupungissa on vilpoisaa ja kosteaa. Ukkoskuuro on juuri pyyhkäissyt kaupungin yli, ja radan varrella vilkuttavat lapset ovat nyt märkiä.

Täällä Mbeyassa suomalaiset aloittivat ensimmäisen oman kehitysapuhankkeensa 43 vuotta sitten Veikko Tupaselan vetämänä. Jo muutamia vuosia aiemmin kehitysavun nuoret pioneerit Jaakko Iloniemi ja Martti Ahtisaari olivat alkaneet matkustella alueella ja etsiä yhteisiä apukohteita muiden Pohjoismaiden kanssa.

On vaikea kuvitella, miltä nämä seudut silloin näyttivät.

Matkakumppanini jäävät pois Mbeyassa. Joanna miehensä kanssa lähtevät etsimään bussia Malawiin, ja sambilaiskauppiaat haluavat hakea vielä tavaraa täältä mukaansa. Jään hyttiin yksin.

Silloin muistan. Tasan 30 vuotta sitten matkustin Pekingistä junalla Siperian halki Moskovaan, ja juna oli täsmälleen samanlainen kuin tämä: samat ruskeat muovipenkit, samat klonksuvat ovet. Ainoastaan ohikiitävä maisema oli erilainen.

Arvelen, että vaunu on niitä samoja, joita kiinalaiset tuolloin toivat 1970- ja 80-luvuilla tänne Afrikkaan ja lähettivät Neuvostoliiton halki.

Vessan ovessa olevat kiinalaiset kirjoitusmerkit vahvistavat arveluni.

Yhdessä asiassa juna ainakin on edelleen ehdottoman kunnossa: kun kuljettaja painaa jarrua, olen joka kerta pudota penkiltä.

Vaikka junassa ei ole vettä eikä sähköä, kännykässä on täydet palkit lähes koko matkan. Lähettelen tekstareita Suomeen keskeltä syvää Afrikkaa.

 

Tulemme Sambian rajalle vähän ennen puolta yötä. Junassa on pimeää, eikä rajavirkailijoilla ole taskulamppuja. Yritän pidellä otsalamppuani passiin suunnattuna, kun ystävällinen virkailija liimaa siihen viisumitarraa.

Harvalla ylittämälläni rajalla viisumin hankinta on sujunut yhtä mutkattomasti kuin täällä.

Aamulla maisema on toinen. Tasainen puska peittää maiseman. Lapset ovat jälleen jokaisen pienimmänkin talorykelmän pihalla vilkuttamassa. Kylien lapset ovat usein kengättä ja likaisia mutta vilkuttavat iloisina. Kaupunkiasemilla hymyjä on vähemmän, ja käsi ojentuu vaativasti ikkunaa kohti.

Huomaan, että mitä lähemmäs kaupunki tulee, sitä useamman talon katto on perinteisen oljen sijasta aaltopeltiä. Afrikkalaiselle olkikatto tarkoittaa taantumusta, peltikatto kehitystä.

Ja mikäpä minä olen arvioimaan, kumpi niistä on parempi. En ole nukkunut kummankaan alla.

Saavun Lusakaan maanantaina aamuyöstä, 44 tuntia sen jälkeen, kun nousin Makambakossa junaan.

Juuri muutama tunti ennen päivän ensimmäistä haastattelua.