Olemme kaikki kaksinaismoralisteja

Antti Avoranta

Teen heti alkuun tunnustuksen: Minä olen kaksinaismoralisti. Olen kirjoittanut, että yksi suurimmista yhteiskuntamme turvallisuusuhista on ilmastonmuutos. Yhtenä poliittisen ajatteluni kulmakivistä on ekologisuus. Siitä huolimatta olen lentänyt Lappiin ja juonut paljon maitoa. Myös anteeksianto on mielestäni tärkeää, mutta olen itse todella haluton antamaan toisten tekoja anteeksi. Toiminnassani haisee siis kaksinaismoralismi.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan kaksinaismoraalilla voidaan tarkoittaa yksilön moraaliarvojen ja käytännön ristiriitaa. Meidän omassa toiminnassa juuri tällainen kaksinaismoraali on nähtävillä esimerkiksi valehtelun suhteen. Ihminen valehtelee keskimäärin kaksi kertaa päivässä. Samanaikaisesti googlaamalla sanan valehtelu tulee esiin useita vinkkejä, miten valehtelijan saa kiinni itse teossa. Jos valehtelijan kiinni saaminen on niin tärkeää, sitä ei taideta pitää erityisen eettisenä toimintana.

Toinen osuva esimerkki on anteeksianto ja sen tärkeys. Korostamme anteeksiannon tärkeyttä, mutta anteeksi on sanottu olevan yksi maailman vaikeimmista sanoista. Arvoissamme ja teoissamme on vahva ristiriita, mikä osuu kauniisti kaksinaismoraalin määritelmään. Ehkä kaksinaismoralismi haiseekin meissä kaikissa voimakkaana kuin valkosipuli.

Kaksinaismoralismiin en suhtaudu erityisen positiivisesti eikä moni muukaan. Google tulee taas apuun: Googlaamalla sanan kaksinaismoralismi ei tule yhtään positiivisesti asiaan suhtautuvaa linkkiä vastaan. Olisiko meidän siis tarve tutkia omaa toimintaamme ja luopua kaksinaismoralismistamme? 

Arvot ovat sitä varten, että niiden avulla voidaan edistää hyvää pälpätyksen lisäksi tekojen tasolla. Pelkkä ekologiasta puhuminen ei saa ilmaston lämpenemistä pysäytettyä. Siihen tarvitaan tekoja, kuten oman hiilijalanjälkensä pienentämistä. Eikä anteeksi anneta puhumalla anteeksiannon tärkeydestä vaan oikeasti pyytämällä ja antamalla anteeksi.

Pystymmekö kuitenkaan lopettamaan kaksinaismoralismiamme? Jos arvojamme ja tekojamme ei ole ihmiskunnan historiassa vieläkään saatu yhteensovitettua, minua pohdituttaa, saadaanko oikeaa tasapainoa näiden kahden tekijän kanssa luotua koskaan. Voisimme siitä huolimatta tutkiskella omia arvojamme ja harkita, mitkä niistä tosipaikan tullen oikeasti ovat voimassa. Näin kaksinaismoralismimme voisi vähetä.

Tärkeää olisi kuitenkin tajuta, että kaksinaismoralismi vilisee sisimmässämme ja hyväksyä sen olemassaolo. Seuraavana vuorossa olisi oman toimintamme muuttaminen.